Hyrrätila

Kun kykenen hyväksymään tämän päivän ja usein niin hallitsemattomalta tuntuvan nykyhetken sellaisina kuin ne ovat, tilani ja aistini ikäänkuin avartuvat. Minun on jotenkin laskeuduttava ja kutistuttava egoltani, jotta sielulleni avautuisi tilaa hengittää. Outo paradoksi.

Mutta kun oma ego jyrää, kaikki kauneus, ruuan maku, elämän pienet vivahteet ja ilon aiheet, koko nykyhetki, menettävät merkityksensä. En näe taivaan sineä, en kuule lintujen laulua, en koe läheisiäni, ystäviäni ja elämääni enää minään rikkautena. Sisälläni pyörii vain kiihkeä hyrrä, joka saa minut toimimaan ylikierroksilla ja vetämään ulkokohtaista roolia. On vaikea olla läsnä omassa elämässään ja omassa itsessään.

Tällainen egoistinen hyrrätila on hiljalleen kumuloituva ja voi johtaa vain kahteen lopputulokseen: Pysähtymiseen ja nöyrtymiseen, jossa suostun kohtaamaan itseni ja ongelmani nykyhetkessä sellaisina kuin ne ovat – tai sitten illuusioni ja heittelehtivä tunne-elämäni vievät lopulta voiton järjestä ja ryhdyn käyttämään.

Ja heti ensimmäisen annoksen tai huikan jälkeen koko elämäni määräytyy vanhan kaavan mukaisesti yhden ainoan pakonomaisen tarpeen ehdoilla: On turvattava seuraava annos. Seuraava annos on ensi sijalla ennen kaikkea muuta: ennen perhettä, ystäviä, velvollisuuksia, tai omaa terveyttä. Tämän elämän luontaisetuihin kuuluvat yleiset vessat, vetoiset porraskäytävät, kylmät yöt yksinäisillä kaduilla, poliisi, putkat ja sairaalat. Niin myös vammat, taudit, vankilat, laitokset ja ennenaikainen kuolema.

Tavallisilla ihmisillä nämä hyrrätilat eivät johda mihinkään tällaiseen. Mutta addiktilla on etuoikeus oppia paneutumaan elämään ja itseensä syvemmin, löytää itselleen sisäistä tilaa ja avaruutta raittiuden ja nöyryyden ehdoilla. Jos nimittäin tahtoo elää.

Mainokset

Pelaan, panen ja shoppaan kuin hullu

Useimmille lienee selvää, etteivät yksinomaan väliaikaista mielihyvää tuottavat harrastukset olekaan mikään ratkaisu huumehelvetistä toipumiseen. Mutta addiktina olen tottunut ja urautunut pakenemaan syviä sisäisiä ristiriitojani hankkimalla nopeasti saatavia nautinnon kokemuksia. 

Minun on omalla kohdallani varottava, kun puhdas ja päihteetön elämä alkaa suoda hyviä antejaan. Luonnon kauneus ja tuoksut, aistien tervehtyminen ja luonnollisen olotilan elpymisen suoma yksinkertainen tyydytys riittävät tekemään päivästä mukiinmenevän ja hyvän. Mutta jos päivä onkin huono, tunnetila ahdistava ja olo väsynyt, pää alkaa vanhaan malliin viestittää mielihyväkeskuksen olemassaolosta: Miten saisi reseptorit rullaamaan?

Joku alkaa pian kiihkeästi etsiä uutta kumppania tai jämähtää hillittömään seksiin tai pornosivuille, jotkut panevat pelikoneen pyörimään, toiset saattavat aloittaa rääkkäävän kuntokuurin tai mässäilyn. Ja kun kiksejä ei enää riittävästi irtoa, haetaan lopulta avuksi jälleen ne vanhat kunnon aineet.

Olen kiitollinen siitä, että olen oppinut ainakin jossain määrin armahtamaan itseäni ja tyytymään kunkin päivän antiin kerrallaan. Selvitäkseni elämän ajoittaisesta ahdistavuudesta minun ei välittömästi tarvitse pyrkiä muuttamaan ympäristöäni tai tunnetilaani joksikin muuksi.

Voin sen sijaan saada ennakkoluulottomuutta ja rohkeutta kohdata oman itseni, toiset ihmiset ja Jumalan sellaisina kuin ne ovat. Tämän voin tehdä parhaiten vuorovaikutuksessa toisten toipuvien kanssa. Voin etsiä ja löytää uutta kykyä elää tätä elämää sen omilla ehdoilla ja luottaa siihen, että se kantaa.

Voima, toivo ja kokemus

Toivo on elämää ylläpitävä voima. Toivon avulla ihminen voi selviytyä tilanteesta, johon joku toinen saattaa menehtyä. Toivoa ei koskaan kannata menettää. Niin kauan kuin on elämää, on myös toivoa.

Chilen kaivoskuilussa vankeina olleet ihmiset eivät menettäneet toivoaan. Siinä auttoi kanssaihmisten usko, toivo ja rakkaus, sekä myös konkreettinen toiminta kurimuksesta pääsemiseksi. ”Jumala tahtoi, että olen kaivoksessa ajattelemassa elämääni. Olen ajatellut ja moni asia muuttuu elämässäni”, sanoi Jimmy Sánchez, 19, kun hänet oli autettu ylös.

Aina on toivoa myös selviytyä addiktiosta ja riippuvuuden kurimuksesta. Selviytymiskokemus tuo voimaa, joka lisää edelleen toivoa.

Julkaisin tuon allaolevan muutaman vuoden takaisesta tragediasta kertovan runoni muistuttaakseni itseäni siitä, miten vakavasta sairaudesta addiktiossa on kysymys. Huumekuolema on aina äärimmäisen surullinen tapahtuma, surullisen elämän surullinen päätös.

Tosiasia on, että vain harvat kovien huumeiden koukkuun jääneet pääsevät irti käyttämisestä. Suurin osa kuolee aineisiin tai niiden seurauksiin. Itse olen kohdannut satoja ihmisiä, jotka kuitenkin ovat selvinneet. He ovat kerran tulleet tilanteeseen, jossa ovat nähneet mahdottomaksi enää jatkaa käyttämistä ja elää, ja hakeneet apua.

Silloin toivo on herännyt.

Toivo elää ja saa päivittäin ravintoa siitä yhteydestä, jossa ihmiset jakavat voimansa, toivonsa ja kokemuksensa yhdessä toistensa kanssa.

Katusankarin finaali

 

Nousee aamu sippitorin, vielä hiljainen on katu Helsingin. Ylempänä puistoss’  Torkkelin pistää Pale aamufiksejään – Voi vit – ne vajareiksi jää!

Hyvä koti, äiti, isä, takana on Palella. Hän hellyyttä sai lapsena – nyt kulmilla käy narkkina.

Kohti Kurvia käy askel kärsimätön, Lissu pian tällättävä on. Heill’ ennen oli rakkaus, sitten toveruus, nyt enää pelkkä kamakumppanuus.

Komea ois näky tää, kun pitkä mies kiirehtää kohti metrokäytävää – ellei kädet viuhtois lailla propellin, luinen ois tuo naamakin, joissa silmät lautasina tähyää, kun oksistoissa linnut kirskuu: ”Piripää, piripää!”

Tie Lissun kanssa vie pieneen luukkuun Itiksen, siellä häipyy muistot hoitojen, Munkkisaaren, Ridiksen. Koevedot vatkataan, jauhot pussiin punnitaan, massit pöytään ladotaan.

Lissu sille tielleen jää, Pale stadiin kiirehtää, on asioita täynnä pää: Täytyy sossurahaa nostaa, maltodekstriiniä ostaa, sillä pulveria jatkaa, sitä hieman myyden poistaa, Palen nerot kasvot loistaa.

Hyvä koti, äiti, isä, takana on Palella. Hän hellyyttä sai lapsena – nyt kulmilla käy narkkina.

Vielä häkkikellarissa Pale ehtii käydä, työkalusäkkiään hän ei löydä, tuhdit töötit päättää vääntää, hihan ylös olkaan kääntää. – Oonhan valvonut jo päivää viis, ei kun lisää pulveria siis!

– Tämä on tään jutun juonta, tuumaa Pale kun ei löydä suonta. – Mut lyödään jalkaan tänkin kerran, nyt vedoissa on gramman verran.

Lämpö ylös kehoon nousee, kama tukkaan tämähtää, mut joku mättää, pieleen menee, Pale ei voi hengittää – jo pumppu sammuu, vaimenee, kivilattiassa vatkaa pää.

– Äiti, miksi tähdet täällä loistaa, en hengitä mä enää, vain laulaa linnut oksiston ”piripää, piripää”, muut muistot kaikki häviää – rintaan sattuu, pimenee, älä, äiti luotain mee…

Tummuu yö sippitorin, taas hiljainen on katu Helsingin. Lattialla Vaasankadun häkkikellarin makaa ruumis katusankarin.

Itku kuuluu haudalla – hyvä koti, äiti, isä, takana on Palella. Hän hellyyttä sai lapsena – miksi kulmilla kuoli narkkina?

 

Ystävän muistolle.

Toimeentulotuki

Toimeentulo ilman tukea lienee monille jonkinlainen motto. Elämässä pitäisi selvitä ylväästi yksin, ilman tukikeppejä ja kainalosauvoja. No, itse puolestani vastaanotan tukea mieluusti. Paitsi että olen joutunut pärjäämään paljon yhteiskunnan toimeentulotuella, tarvitsen myös toisten ihmisten tukea voidakseni elää ilman viinaa ja huumeita.

Ja kukapa viime kädessä tosissaan väittää pärjäävänsä – tai edes haluavansa pärjätä – tässä elämässä yksin omillaan. Onko ihmistä sellaiseen edes tarkoitettu. Enpä haluaisi pärjätä omillani esimerkiksi seksielämässäni, on paljon mieluisampaa jakaa se oman kullan kanssa.

Tukea elämässä toimeen tulemiseen on kyllä haettu myös kaduilta ja kulmilta. Kulmilla liikkuu jos jonkinlaista pussukkaa ja tussukkaa. Mutta se mentaliteetti ei poikkea arvoiltaan paljoa yhteiskunnan kovista arvoista: On pärjättävä yksin, oltava oman onnensa seppä. Tultava yksinäisyyden kuoressaan toimeen toisten yksinäisten kuorien kanssa.

Mutta onnellinen minä! Yksinäisyyden vankila on tänään historiaa. Sen välttäminen edellyttää minulta jatkuvaa tarvitsevaisuuteni myöntämistä. On suuri lahja, että saan jakaa todelliset tunteeni, pelkoni ja ongelmani, kuten myös voimani, toivoni ja kokemukseni toisten addiktiostaan toipuvien ihmisten kanssa.