Överit

Pitkään putsina ollut käyttäjä, joka retkahtaa, voi joutua yllättävään pulaan muistellessaan vanhoja toleranssejaan ja saattaa vetäistä tappavat överit. Jos kyse on hitaista, sitä vain putoaa, mutta vauhtiöverit saattavat kiduttaa kauankin, kun keuhkot paukahtelevat ja verisuonet repeilevät.

Minullekin ne olisivat voineet koitua kohtalokkaiksi. Usein pitkien vetojen jälkeen syöksyin tuolista ylös haukkomaan henkeä tai putosin lattialle jäykkänä kuin kankea kuollut kala. Kerran juuri ennen kuin kumppani ehti soittaa ambulanssin, pomppasin lopulta jaloilleni kuin vieteriukko. Sillä kertaa pelastuksena saattoivat toimia bentsot, joita olin popsinut tällejä odotellessa.

Alan porukoista loitonnut ei myöskään voi olla niin varma siitä, mitä pussissa saa. Koulunsa keskeyttänyt ei ehkä tunne kaikkia uusia kirjanyhdistelmiä, paitsi ehkä sen MDMA:n jota on essoissa, mutta joku metyleenidioksipyrovaleroni tai desoksipipradroli, aakkosina MDPV ja DPMP, ovat hepreaa.

Tuosta jälkimmäisestä aineesta eli Daisysta uutisoitiin jokunen kuukausi sitten, kun jotkut olivat kamaa piikitettyään joutuneet tehohoitoon. Monikaan vanha pirinisti ei ole tottunut tekemään klikkejä määrästä, jonka juuri ja juuri silmällä näkee. Kuitenkin siinäkin voi olla liikaa. Eivätkä toleranssit jollekin tietylle aineelle merkitse mitään, kun käytetään molekyylirakenteeltaan aivan toista ainetta.

Tässä tapauksessa kyse oli pirinhajuisesta DPMP:stä, joka ei ainoastaan flippaa päässä, niin kuin MDPV, vaan voi samalla hajottaa munuaiset.

Vaikka tämän kaiken tietää, mikään ei takaa sitä, että kun otan ne ensimmäiset ja pääsen vauhtiin, että edellä mainitut seikat jarruttaisivat vähääkään menoani. Kaiken edelle menee se, että saan seuraavan annoksen, ja että se on jotain, joka toimii kunnolla. Järki muuttuu kyvyksi keksiä keinoja saada lisää ainetta, ja itsestään huolehtiminen muuttuu kyvyksi säilyttää pulveria erityisen huolella ja piilossa kaikissa tilanteissa.

Mainokset

Hallinnan harha

Otsan takana on tuttua ja kotoisaa niin kauan, kun ei katso peiliin. Hui! Kuka on tuo olio, kumma kurppa, joka siellä haahuilee?

Sen jälkeen, kun on aamulla ennen ensimmäistä kofeiiniklikkiä katsellut omaa lasilta heijastuvaa hahmoaan, piirilevy otsan takana alkaa syöttää tyhjää. Persoonallisuus möttääntyy epämääräiseksi kummajaiseksi, kun peilikuva pitäisi synkronoida sisäiseen prosessoriin.

Näen jo itseni vanhainkodissa tutisevana rahjuksena höpisemässä: Voi, olen sisältä niin nuori! Nuorekas. Viriili. Piip.

Toisaalta olen addiktina onnenpekka, kun saan seurata ikääntymistäni. Alan jo olla suunnilleen sinut oman ikäni kanssa, vaikka se aiemmin on tuottanutkin suuria vaikeuksia.

Kun ensi kertaa todella tajusin, että vanhenen ja alan pikku hiljaa olla mariginaalitavaraa, tuli hätä käteen: jotain jäi teini-iässä kesken. Lähdin hyvistä bileistä liian aikaisin, jäi monta pulloa viinaa juomatta, paljon pilveä polttamatta, vauhtia vetämättä, mimmiä iskemättä.

Omat rajat vetäytyivät äärettömiin ja haastoivat päänupin seikkailuun.

Tyhmä sydän vastasi kutsuun ja joi ja veti yllin kyllin, pubista pubiin, kulmilta kulmille, laitoksesta laitokseen. Koko tuo kierros piti käydä läpi, ennen kuin pääsin tähän päivään, jossa vihdoin kykenen arvostamaan elämääni puhtaana ja raittiina.

Tänään minun on valvottava vastustaakseni elämäni suurinta harhaa: Hallinnan harhaa. En alusta alkaenkaan hallinnut huumeiden käyttöä, ja yhtä vähän hallitsen sitä tänään.

Tänään hyväksyn peilikuvani, joka kuvastaa vain persoonallisuuteni pintakuorta. Sisällä on paljon iloa ja rikkautta, lukemattomia mahdollisuuksia. Sen mahdollistaa minulle elämä  ilman huumeiden käyttöä ja pakkomielteitä, elämä, joka tänään asettuu eteeni uutena ja arvaamattomana ja jonka olen valmis hyväksymään ilman tarvetta kontrolloida sitä omilla keinoillani.

Tämä on elämää, johon olen saanut astua yksin Jumalan armosta.

Jukka Tolonen pääsi pirikoukusta

HELSINGIN SANOMAT / KAI SINERVO

amphetamine-sulphate

Kitaristi Jukka Tolonen tuomittiin törkeästä pahoinpitelystä ja huumausainerikoksesta toukokuussa 2008 ehdottomaan vankeuteen, josta hän vapautui marraskuussa 2009 – muuttuneena miehenä.

”Vankila oli parasta mitä mulle saattoi tapahtua, ja ilman sitä en olisi enää elossa. Mä olin huumeista niin heikossa kunnossa, että lääkärit kutsuivat jo lääketieteelliseksi ihmeeksi”, Tolonen sanoo HS:n haastattelussa.

Mitään sankaritarinaa hän ei halua selviytymisestään sepittää, vaan olla varoittava esimerkki.

Tolonen puhuu arkaillen ja häpeillen myös siksi, että tuomion aikana alkaneen muutoksen ”maksajaksi” joutui syytön sivullinen. Hän puukotti sekavassa mielentilassa kolmekymppistä naista kolmasti ylävartaloon, tosin ilman vakavia tai pysyviä vammoja. Ja lopulta anteeksi saaden.

”Vasta vankilassa aloin synnintunnossasi tajuta, mitä olin tehnyt, kuinka pohjalla olin elänyt ja kuinka pielessä elämänarvoni olivat olleet. Mä käytin amfetamiinia päivittäin kolmetoista vuotta”, sanoo Tolonen, joka vaikuttaa nyt paljon terveemmältä kuin kymmenen vuotta sitten.

Puhe etenee jäsennellysti, posket ovat pyöristyneet, ja hän on saanut amfetamiinin tuhoamien hampaiden tilalle uuden purukaluston, jota ei tarvitse hävetä ja peitellä.

”Mä en yritä teeskennellä. Viimeiset kaksi ja puoli päihteetöntä vuotta ovat olleet kovia, ja tulevat olemaan seuraavatkin. Mutta koskaan ei ole myöhäistä katua ja tehdä parannusta. Se on nyt mun pääpointti.”

Tolonen uskoo, että hänet pelasti viime kädessä vankilassa koettu voimakas uskonnollinen herätys – lääkäreiden, sosiaalityöntekijöiden ja vertaisryhmien sekä omaisten osuutta väheksymättä.

Jukka Tolosen virsialbumi Juudaan leijona julkaistaan helmikuussa. Laulamaan ryhtynyt Tolonen soittaa kitaristi Marzi Nymanin tuottamalla levyllä pianoa ja bassoa, mutta aika sankarikitaristina on ohi, sillä sormet eivät tottele kunnolla aivojen käskyjä.

Illuusioni ja jatkettu kama

Olen aina pitänyt tiettyä ihmisryhmää hieman kummallisena. He ovat niitä, jotka eivät ole kiinnostuneita huumeiden vaikutuksesta. Miten joku voi tyytyä vain siihen tajuntaan, jonka tämä maailma (joka siis on syvältä) hänelle tuottaa?

No, olen kylläkin tullut raskaasti petetyksi, se on myönnettävä. Kemia ei ollut vastaus siihen, mitä kaipasin ja halusin. Sen tuottama olotila johti addiktiosairauteen ja kuolemankierteeseen, vaikkakin se yhdessä monen muun elementin kanssa tuotti huimaavia kokemuksia. Olen ollut huipulla ja pohjalla, käynyt lävitse yhteiskunnan sosiaaliset kerrokset, lyöttäytynyt mariginaaleihin ja vaihtanut vaatteita, kunnes avuttomana ja toivottomana tarvitsin lopultakin juuri niiden apua, joita olin halveksinut ja pitänyt kummallisena.

Tekee kipeää katsella nuorten viihdekäyttäjien kokeiluja ja heidän orgastista hurmostaan, joka nielee neitseellisen sielun ja valaa identiteettiin hallinan harhaa. Vuosia, vuosia kestää nuoruus, voima ja ylimielisyys, jota on mahdotonta kelata takaisinpäin ja palata valintojen alkupisteeseen. Elämä kuluu vääjäämättä pursuttaen harhaa ikuisesta jatkuvuudestaan, kunnes se kuluttaa palavan ja suitsuavan sydämen loppuun ja paljastaa irvokkaat kuolemankasvonsa.

Mutta yhä kestää illuusio – saan sen helposti tajuntaani Pink Floydin traagisesta kohtalonsoundista, Claptonin sooloista valkoisessa huoneessa – taivaanrannan takaa marssivat keväisten kukkasten armeijat!

Kama olikin jatkettua alusta asti, ja ainoa mikä lopulta toimi, oli itse jatke.

Kemian hylättyäni annan hengen kohdata Totuutta salatuimpaan saakka. Vapaus on puhdasta kamaa, jota voi pitää kädessä, antaa sen taluttaa. Kristus alkoi kaiken, piti yllä universumia ja asettui Oveksi, josta minä olen käynyt sisälle ja löytänyt laitumen.