Neljän päivän relapsi. P niin kuin paska. P niinkuin pirireissu.
Kaava on aina sama: Lopulta kotiin nukkumaan, sitten muutama päivä toipumista, katumusta, rukousta. Ajatus kamasta ei herätä mitään haluja, nyt alkaa siis uusi aika.
Noin viikon kuluttua ollaan sitten tutulla vaaravyöhykkeellä. Vaikka kaikki olemuksessani puhuu edelleenkin toipumisen jatkamisen ja puhtaana olemisen puolesta, sormi painaakin puolihuolimattomasti puhelimen näppäimistöstä tutun numeron.
– Olisko mitään akuuttia..?
Ja taas mennään. Mutta tällä kertaa Jumala varjeli: Aineen hankkiminen epäonnistui. Illalla on jo kiitollinen mieli siitä, ettei kierre päässytkään jatkumaan.
En ihmettele, jos joku ajattelee: Noinko heikoilla olet, miksi oikein pelleilet elämäsi kanssa, miksi pelaat venäläistä rulettia kaksipiippuisella haulikolla? Mikset poista numeroita?
Usein tuumin, että addiktioni tuhoaa lopulta minut ja kuolen aineisiin tai niiden seurauksiin. Mutta tutkiessani itseäni syvemmin näen, ettei riippuvuussairauteni sinänsä siihen kykene, minut tuhoaa tämä itsekeskeinen individualismi. Yritykset selvitä yksin ja omalla tavallani – tiedänhän itse parhaiten, mitä minulle kuuluu.
Addiktio minussa ei ilmene vain aineen himona, se pyrkii eristämään minut muista, yksilöimään egoni väärällä tavalla. En ole käynyt viime aikoina ryhmissä, jossa voin jakaa voimani, toivoni ja kokemukseni ja epäonnistumiseni toisten addiktien kanssa. Sen sijaan filosofoin itsekseni suurten visioiden äärellä ja pohdin elämän syvyyttä.
Pian ajatus 12 askeleen toipumisohjelmaan ja säännöllisiin ryhmäkäynteihin sitoutumisesta alkaa tuntua minusta liian naivilta ja yksinkertaiselta. Ja niin loistavat visioni sankarillisesta oman tien kulkemisesta ”yksin Jumalani kanssa” johtavat minut lopulta filosofoimaan puistossa piikki hihassa. Ja sitten olen todella yksin.
Kiitos, Jumala, toisista toipuvista addikteista, joiden pariin saan mennä joka päivä ja jakaa ryhmässä elämäni ja vapautua käyttämisen pakkomielteestä! Tahdon vapaaehtoisesti sitoutua toipumiseeni – en yksin – vaan vuorovaikutuksessa yhdessä toisten toipuvien kanssa, enkä oman pääni mukaan, vaan 12 askeleen hengellisen toipumisohjelmaan uudelleen sitoutuen.
Ja näin nujertaa elämääni uhkaavan individualismin ja eristyneisyyden paholaisen.
addiktio.com 
näin juuri,yksin me ei olla mitään,yksin me ei pystytä mihinkään. me tarvitaan toinen toisiamme ja juuri tänään kiitän jumalaa siitä että mulla on nämä kaltaiseni ympärillä joiden seurassa voin ja saan olla rikkinäinen ja kivulias ilman että mun tarvii pelätä että mut hylätään tai jätettään. saan samaistua ja muhun samaistutaan joten tänäänkin saan olla luottavainen huomiseen!
TykkääTykkää
Thanks Pirjo, we’ll make it together!
TykkääTykkää
Kiitti! Miksi en halua luovuttaa. Miksi käyn ryhmissä joskus ja menen kuitenkin taas radalle. Vuosi toisensa perään. Vain päänsekoittamisaineet vaihtelevat. Nyt en halua enää mennä edes ryhmiin. En kestä sitä edestakaisin rallia. Olsinpa raitistunut kun ensimmäisen ryhmän tai hoidon kävin.
TykkääTykkää
Olisitpa niin… Toi on ihan turhaa, elät oman elämäsi tarinaa, et kenenkään toisen. Selviytyminen on yksilöllinen ja ainutlaatuinen stoori. Sulla on omasi, ja olet vaiheessa, joka on varmasti kokonaisuuden kannalta tarpeen. Ryhmät on hieno jeesi, ne kuuluu mulle ihan ikioman toipumiseni tueksi, ja ne on mahdollisuus myös sulle niin kuin jokaiselle.
Ei kannata vaatia toipumiseltaan mitään onnistumisia, Se ei oo onnistumista, vaan suunta jonka voi valita, jos on halukkuutta. Ja taakse on turha joka tapauksessa katsoa. Voimia sulle tähän päivään!
TykkääTykkää