Tuurinarkomaani

Siitä onkin jo hetki, kun viimeksi postasin lukijoilleni. Jo tämä seikka osoittaa osaltaan, mitä addiktioni on tehnyt minulle. Koen usein olevani syrjäytynyt. Luovuuteni on nollassa. Olen tosin saanut luottotietoni pikku hiljaa kuntoon. Eläkkeellä talouteni toimii tyydyttävästi. Mutta karvaasti olen kokenut, että toipuminen ei ole sama, kuin yhteiskuntakelpoiseksi muuttuminen.

Kuluneen parin vuoden aikana olen retkahtanut muutamia kertoja juomaan ja käyttämään amfetamiinia. Tuon otsikon kuvaavan nimen minulle antoi ambulanssikuski, joka kotiin raahauduttuani hälytettiin paikalle tutkimaan murtunutta kylkiluutani. Koetin selittää, että olen aivan tavallinen omillani toimeentuleva mies, mutta välillä tämmöistä on sattunut.

”Ahaa, siis tuurinarkomaani”, hoitaja totesi ja riipusti jotain lomakkeeseen. ”Juu, sellainen”, myönsin.

Mikä tässä toipumisessani siis mättää? Ensinnäkin, ryhmissä käynnit loppuivat pikku hiljaa. Oli olevinaan niin paljon muuta aikataulussa. Ja tuo muu, isän sairastuminen, hoidot ja kuolema vuosi sitten, jäämistöön liittyvät asiat, läheisten iloiset perhetapahtumat ja niin edelleen, pyöritti arkirutiiniani niin, että koko addiktioni ja sen hoitaminen jäivät taka-alalle.

Tylsistyttävä oleminen ja rentoutuminen tv:n ääressä kaikkina muina aikoina johti tietenkin jälleen tuttuihin hulluihin intohimoihin ja ideoihin. Addiktilla on voimakas taipumus kaksoiselämään. Tiedän, mitä on olla rehellinen itselleen. Ja kun antaa periksi, olotila on äärimmäisen tuskallinen.

AdobePhotoshopExpress_89ab20a7f5814c82988435f7798794d2

Askeleet suuntautuivat Alkoon ja ensimmäiset huikat menivät kevyesti alas, kuin huomaamatta. Nousuhumalan huuma oli samanlaista kuin aina ennenkin. Ja sen kuuli koko matkustajajoukko täydessä raitiovaunussa, ihmiset Rautatientorilla ja puistossa. Sitten seurasivat piritällit ja värkkien haku Sörkan Vinkistä.

Pari päivää kului pubeissa ja kaupungin vihreissä vessapömpeleissä. Vauhtia riitti alkuun, mutta vaikka pulveria oli vielä kunnon määrä, lisäannokset johtivat vain sähköiseen tuijotteluun, jota kesti koko yön keskustan kapakassa puolikkaan olutlasin äärellä. Jossain vaiheessa muisti katkesi ja heräsin, kun päätäni paikattiin Haartamannin ensiavussa. Tuttua ikiomaa settiä, joka ei nähtävästi muutu, vaikka toipumista olisi välissä kuinka paljon, vuosia tai vuosikymmeniä.

2013-11-23-1350(1)

Mikä loppujen lopuksi sinne radalle minua vetää? Välittömänä yllykkeenä vapauden tunteen suoma huuma, seksuaalinen mielihyvä (amfetamiini on aina tuottanut sitä minulle liikaa) ja kaikesta vastuusta vapautumisen tunne. Syvemmät syyt liittyvät sitten siihen, etten ole tullut toimeen oman itseni kanssa. Itsevihasta, minäkuvasta ja muusta sellaisesta kirjoitan enemmän muissa postauksissa.

Noiden päivien jälkeen olin kuin hajonnut raunio monta viikkoa. Ikä tuntuu armotta. Olen löytänyt rakkaat ryhmäni jälleen. Koetan jakaa voimani, toivoni ja kokemukseni samoin, kuin heikkouteni ja epätoivonikin, yhdessä toisten toipuvien addiktien kanssa.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s