Vedin taas ja päädyin hoitoon

Mikä maailmassa saa ihmisen ajamaan pölhösti samaa tietä edelleen, vaikka oikea risteys jo aivan selvästi ohitettiin? Tai pitämään päänsä, vaikka hänen väitteensä jo aukottomasti todistettiin vääräksi. 

Ylpeys ja itsekeskeisyys. Tosin nämä ominaisuudet eivät vaikuta yhtä naurettavilta huomaamattomimmissa muodoissaan. Ne pukeutuvat mielellään päättäväisyyden ja voimakastahtoisuuden muotoon. 

Mutta addiktiosairauteni naurettavuus paljastui selkeästi omissa toimintatavoissani viime vuonna 2017. (Alla olevaa postausta edeltävässä postauksessani ”Tuurinarkomaani” kerroin jotain siitä.) Sairauden seuraukset eivät kylläkään lainkaan naurata. 

Tosin kävin parissa ryhmässä ensimmäisten, noin viikon kestäneiden narkkaussessioideni väliaikoina, mutta iso pyörä oli jo nytkähtänyt pyörimään, ja homma oli tietenkin vedettävä tappiin. 

Ja kaikki oli rankempaa, kuin edellisen ison pyörän (loppuvuosi 2009) aikana. Noin seitsemän raittiin vuoden tervehdyttävä vaikutus ei auttanut lainkaan. Käyttämiseen palattaessani sain vain todeta, että addiktiosairauteni oli entisestään pahentunut toipumiseni aikana.  

Näin jälkeen päin näen selkeästi, että pelkkä käyttämisestä pidättäytyminen ilman sisäistä muutosprosessia takaa vain sen, että huumeisiin palaaminen tapahtuu ennemmin tai myöhemmin. Samalla päänupilla toistetaan vain samoja virheitä erilaisten tulosten toivossa.

Juuri tämä on sitä mielisairautta, jonka hoitamiseen tarvitsen toisten toipuvien addiktien apua hengellisen toipumisohjelman puitteissa. Kun alkaa mennä hyvin, yksin unohdan helposti, että sairaus on vain koteloitunut ja odottaa tilaisuutta iskeäkseen salakavalasti uudelleen. 

Mutta ei retkahdus puun takaa tule, eikä iske yllättäen. Tietoisesti tai puoliksi tiedostamatta sitä petaa aikaa, olosuhteita ja paikkaa käyttämiselle. Tätä voi kestää jopa kuukausia, jolloin olen ulkoisesti raitis, energinen ja hyvinvoiva, mutta pimeää energiaa pumppaantuu yhä enemmän ja enemmän mieleeni sitä mukaa, kun laiminlyön itseni hoitamisen ja hengellisen uudistumisen. 

Tämä kaikki huipentui sitten elokuusta lokakuulle kestävään päivittäiskäyttöön, jossa kului pullo viinaa ja pari kolme grammaa amfetamiinia joka päivä. Lopulta puhdas uupumus vei jalat alta. Raahauduin päihdepolille, Auroran vieroitushoito-osastolle ja sitten Nukariin kuukauden Myllyhoitoon. 

Siellä viimeinen kirjallinen tehtäväni oli kirjoittaa jäähyväiskirje päihteille, joka löytyy alla olevassa postauksessani.

Kaikki olisi voinut päättyä toisinkin. Mikään ei takaa, että palaan koskaan takaisin, jos lähden käyttämään. Ilman apua en olisi selvinnyt. Olen kiitollinen kaikesta ammattiavusta ja erityisesti toisten addiktien tuesta, jota sain hoidon aikana ja saan edelleen jatkuvasti ryhmissä.

Mainokset

Jäähyväiset päihteelle

Mylly 20.11.2018:

Aluksi olit paljon enemmän ja paljon parempaa, kuin osasin kuvitella. Olit vapauden tuoja ja toit värikirjon harmaaseen arkeeni. Töölönlahden keväisessä puistossa loihdit kolmetoistavuotiaan pojan olemuksesta esiin sointuja, jotka olivat minulle elämää suurempaa sinfoniaa.

Nousuhumalan hurmiossa riemuitsin kuin häkistään vapautettu lintu, ja vain taivas oli rajana. Olit myös uskollinen ja luotettava, helposti saatavilla pullosta.

pudel

Olit kemiaa, ainetta, mutta nöyrästi jaoit koostumuksestasi saman vapauden tunteen minulle yhä uudelleen ja uudelleen. Teit sen myös eri muodoissasi: Kemiasi vaihteli alkoholista kannabikseen, barbituraateista bentsoihin ja opiaatteihin ja lopulta amfetamiiniin.

Aina päästit minut itseni kahleista vapaaksi, milloin unimaailman pehmeisiin usviin, milloin päivänvalon hillittömään ja tanssivaan energiaan.

Sinulla oli vain yksi ehto: Sinä tarvitsit kehoni ja sen kaikki hienoviritteiset järjestelmät käyttöösi. Aikasi soittelitkin kehoani kuin taiteilija instrumenttiaan. Sait mieleni, tahtoni ja tunteeni valtaasi musiikillasi. Pian alkoivat kuitenkin kuulua korvia vihlovat riitasoinnut. Soiton jatkuessa ja välillä tauottua olemukseni vaipui syviin vesiin.

meta

Minua oli viritelty ja soiteltu väkisin. Olit murskannut monet suojajärjestelmät kehossani ja mielessäni. Murtauduit nyt yhä enemmän tuskaa tuottaen olemukseni mielihyväkeskukseen, joka huusi lohdutustasi ja huolenpitoasi.

Mutta ethän sinä voinut sille mitään. Olit vain kemiaa ja ainetta, ja vaikka jaoit edelleenkin nöyrästi energiaasi, joka aluksi oli vapautta, toitkin minulle nyt pahoinvointia, itseinhoa, syyllisyyttä ja pelkoja niin,  että elämäni muuttui sekasortoiseksi.

jari-sillanpaa-huumausainerikos-2

En syytä sinua enkä ole katkera. Olet vain kemiaa ja ainetta. Kaikki nuo värit olivatkin peräisin minusta itsestäni. Sinfoniat, vapauden tunne, tajunnan räjäyttävät energiat ja tunteiden palo syntyivätkin omasta olemuksestani samoin, kuin seurannut ahdistus, pelko ja sekasortokin.

Kaikki tuo tapahtui väkivaltaisen kemiallisen reaktion sivutuotteena – kuin poimisi kukkasen murskaavilla teräspihdeillä, tai söisi saman juhla-aterian yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes voi pahoin, sairastuu ja kuolee.

Teit minulle palveluksen, kun toit esiin minussa piilevän addiktiotaipumuksen. Puhjennut sairauteni ei halunnut sinua päästää. Se ei halunnut kasvattaa, viljellä ja hoivata hellästi ja ymmärtämyksellä tuota kukkivaa niittyä, virittyvää sinfoniaa, ei hapuilla nöyrästi opetellen maalaamaan väreistä taideteosta, vaan se halusi kaikki heti, tässä ja nyt.

jihad

Ethän sinä voinut noita asioita luoda, saati sitten pysyvästi antaa. Siksi jätän sinut ja sanon hyvästit. Jää rauhaan ja ota vastaan kiitos opetuksestasi. Olet vain kemiaa, mutta minä olen särkyneenäkim jotain paljon enemmän ja paljon parempaa, kuin osasin kuvitella, jota saan oppia parhaiten tuntemaan ilman sinua.