Mylly 20.11.2018:
Aluksi olit paljon enemmän ja paljon parempaa, kuin osasin kuvitella. Olit vapauden tuoja ja toit värikirjon harmaaseen arkeeni. Töölönlahden keväisessä puistossa loihdit kolmetoistavuotiaan pojan olemuksesta esiin sointuja, jotka olivat minulle elämää suurempaa sinfoniaa.
Nousuhumalan hurmiossa riemuitsin kuin häkistään vapautettu lintu, ja vain taivas oli rajana. Olit myös uskollinen ja luotettava, helposti saatavilla pullosta.
Olit kemiaa, ainetta, mutta nöyrästi jaoit koostumuksestasi saman vapauden tunteen minulle yhä uudelleen ja uudelleen. Teit sen myös eri muodoissasi: Kemiasi vaihteli alkoholista kannabikseen, barbituraateista bentsoihin ja opiaatteihin ja lopulta amfetamiiniin.
Aina päästit minut itseni kahleista vapaaksi, milloin unimaailman pehmeisiin usviin, milloin päivänvalon hillittömään ja tanssivaan energiaan.
Sinulla oli vain yksi ehto: Sinä tarvitsit kehoni ja sen kaikki hienoviritteiset järjestelmät käyttöösi. Aikasi soittelitkin kehoani kuin taiteilija instrumenttiaan. Sait mieleni, tahtoni ja tunteeni valtaasi musiikillasi. Pian alkoivat kuitenkin kuulua korvia vihlovat riitasoinnut. Soiton jatkuessa ja välillä tauottua olemukseni vaipui syviin vesiin.
Minua oli viritelty ja soiteltu väkisin. Olit murskannut monet suojajärjestelmät kehossani ja mielessäni. Murtauduit nyt yhä enemmän tuskaa tuottaen olemukseni mielihyväkeskukseen, joka huusi lohdutustasi ja huolenpitoasi.
Mutta ethän sinä voinut sille mitään. Olit vain kemiaa ja ainetta, ja vaikka jaoit edelleenkin nöyrästi energiaasi, joka aluksi oli vapautta, toitkin minulle nyt pahoinvointia, itseinhoa, syyllisyyttä ja pelkoja niin, että elämäni muuttui sekasortoiseksi.
En syytä sinua enkä ole katkera. Olet vain kemiaa ja ainetta. Kaikki nuo värit olivatkin peräisin minusta itsestäni. Sinfoniat, vapauden tunne, tajunnan räjäyttävät energiat ja tunteiden palo syntyivätkin omasta olemuksestani samoin, kuin seurannut ahdistus, pelko ja sekasortokin.
Kaikki tuo tapahtui väkivaltaisen kemiallisen reaktion sivutuotteena – kuin poimisi kukkasen murskaavilla teräspihdeillä, tai söisi saman juhla-aterian yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes voi pahoin, sairastuu ja kuolee.
Teit minulle palveluksen, kun toit esiin minussa piilevän addiktiotaipumuksen. Puhjennut sairauteni ei halunnut sinua päästää. Se ei halunnut kasvattaa, viljellä ja hoivata hellästi ja ymmärtämyksellä tuota kukkivaa niittyä, virittyvää sinfoniaa, ei hapuilla nöyrästi opetellen maalaamaan väreistä taideteosta, vaan se halusi kaikki heti, tässä ja nyt.
Ethän sinä voinut noita asioita luoda, saati sitten pysyvästi antaa. Siksi jätän sinut ja sanon hyvästit. Jää rauhaan ja ota vastaan kiitos opetuksestasi. Olet vain kemiaa, mutta minä olen särkyneenäkim jotain paljon enemmän ja paljon parempaa, kuin osasin kuvitella, jota saan oppia parhaiten tuntemaan ilman sinua.
addiktio.com 