Eheys?

Eheyden, kokonaisuuden kokemus. Sitä se on, mitä haen. Joskus lapsena, pienenä koululaisena, muistan sen kokeneeni. Hetki, jolloin avauduin sydämestäni ja puhuin ja puhuin…

En edes muista, mitä puhuin. Sittemmin jokin esto, pelko tai arkuus valtasi. Kunnes ensi humala kolmetoistavuotiaana Töölönlahden puistossa humahti olemukseen tuoden kaivatun rohkeuden, uskalluksen avautua ja puhua. Puhumattakaan suuresta rakkaudestani, amfetamiinista.

Olen kokenut, että usko tuo todellisen eheyden kokemuksen. Silloin kun se on kokosydämistä ja vilpitöntä.

Addiktiosta puheen ollen, sairauteeni kuuluu kysymys, haluanko aina edes olla kokonainen ja eheä. Persoonallisuuteni eri puolien eriytyessä ja urautuessa omiin roolihahmoihinsa tuntuu kuin addiktiivinen puolenikin olisi eräänlaista rikkautta.

Tosi kipeän tuntuista ajattelua. Ja vielä: Viettelys, addiktiivinen houkutus on myös kokonaisvaltainen kokemus. Ja periksi antamisen hetken hurma kuin seksiä.

Vai olenko eheä juuri tällaisena, silloin, kun minulla on johtotähti, jota seurata? Mutta kun en aina pysty.

Ainoaksi toivoksi siis jää: Oma kointähteni, my lucky star, You lead me on.

Kun varjo pääsee hengittämään

Riippuvuuteni alkuaikoina hain apua terapiasta. Terapeuttini sanoi, ettei minun varjoni pääse hengittämään. Siksi se aika ajoin rikkoo riemuiten rajansa ja rypee viettiensä viemänä rapakossa.

Hän oli oikeassa. Tarve käyttää huumeita on minussa kuin lihaani istutettu vietti, saman kaltainen kuin seksivietti, itsesäilytysvietti tai sosiaalinen vietti. Luontaisilla vieteillä on tietenkin oma paikkansa elämää suojaavina ja ylläpitävinä tarpeina. Ja jos nämä tarpeet eivät tavalla tai toisella saa täyttyä, ne purkautuvat pakonomaisena toimintana, joka ei enää rakenna vaan tuhoaa.

Tällä hetkellä minulla ei onneksi ole ongelmia näiden luontaisten tarpeiden kanssa – mutta addiktioni suhteen minun on löydettävä keinoja, joilla saisin ”varjon hengittämään”.

Olen löytänyt itselleni ainakin toimivan hengellisyyden. Uskoni avulla saan näkemystä, voimaa ja toivoa niin, että valo voi langeta varjooni ja hälventää sen. Rukouksessa ja Raamatun lukemisessa löydän yhteyden omaan korkeampaan voimaani, ylösnousseeseen Kristukseen.

Mutta vaikka päivä näin pääsee paistamaan risukasaankin, pelkkä usko ei ole estänyt minua narkkaamasta ja rypemästä. Tarvitsen siihen myös toisia addikteja, joiden kanssa voin jakaa varjoni. Ellen näin tee ja jaa varjoani puhtaana elävien kanssa, jaan sen pian käyttävien kanssa, kuten on tapahtunutkin.

Kiitos siis Jumalalle ja kaikille narkomaaneille, että olette olemassa.

Mikä tuhoaa minut

Neljän päivän relapsi. P niin kuin paska. P niinkuin pirireissu.

Kaava on aina sama: Lopulta kotiin nukkumaan, sitten muutama päivä toipumista, katumusta, rukousta. Ajatus kamasta ei herätä mitään haluja, nyt alkaa siis uusi aika.

Noin viikon kuluttua ollaan sitten tutulla vaaravyöhykkeellä. Vaikka kaikki olemuksessani puhuu edelleenkin toipumisen jatkamisen ja puhtaana olemisen puolesta, sormi painaakin puolihuolimattomasti puhelimen näppäimistöstä tutun numeron.

– Olisko mitään akuuttia..?

Ja taas mennään. Mutta tällä kertaa Jumala varjeli: Aineen hankkiminen epäonnistui. Illalla on jo kiitollinen mieli siitä, ettei kierre päässytkään jatkumaan.

En ihmettele, jos joku ajattelee: Noinko heikoilla olet, miksi oikein pelleilet elämäsi kanssa, miksi pelaat venäläistä rulettia kaksipiippuisella haulikolla? Mikset poista numeroita?

Usein tuumin, että addiktioni tuhoaa lopulta minut ja kuolen aineisiin tai niiden seurauksiin. Mutta tutkiessani itseäni syvemmin näen, ettei riippuvuussairauteni sinänsä siihen kykene, minut tuhoaa tämä itsekeskeinen individualismi. Yritykset selvitä yksin ja omalla tavallani – tiedänhän itse parhaiten, mitä minulle kuuluu.

Addiktio minussa ei ilmene vain aineen himona, se pyrkii eristämään minut muista, yksilöimään egoni väärällä tavalla. En ole käynyt viime aikoina ryhmissä, jossa voin jakaa voimani, toivoni ja kokemukseni ja epäonnistumiseni toisten addiktien kanssa. Sen sijaan filosofoin itsekseni suurten visioiden äärellä ja pohdin elämän syvyyttä.

Pian ajatus 12 askeleen toipumisohjelmaan ja säännöllisiin ryhmäkäynteihin sitoutumisesta alkaa tuntua minusta liian naivilta ja yksinkertaiselta. Ja niin loistavat visioni sankarillisesta oman tien kulkemisesta ”yksin Jumalani kanssa” johtavat minut lopulta filosofoimaan puistossa piikki hihassa. Ja sitten olen todella yksin.

Kiitos, Jumala, toisista toipuvista addikteista, joiden pariin saan mennä joka päivä ja jakaa ryhmässä elämäni ja vapautua käyttämisen pakkomielteestä! Tahdon vapaaehtoisesti sitoutua toipumiseeni – en yksin – vaan vuorovaikutuksessa yhdessä toisten toipuvien kanssa, enkä oman pääni mukaan, vaan 12 askeleen hengellisen toipumisohjelmaan uudelleen sitoutuen.

Ja näin nujertaa elämääni uhkaavan individualismin ja eristyneisyyden paholaisen.

Lääkitykset kohdallaan

Narkomaanin arki puhtaana saattaa olla mitä moninaisimpien psyyken tilojen sekamelskaa. Aika on tähän yksi varma tasoittaja. Toinen lääkitsevä tekijä on 12 askeleen ohjelman työskentely ja paltsuissa käynti. Elämä puhtaana onkin minulle tänään ainoa hengissä selviämisen vaihtoehto – ja se tuntuu välistä jopa juhlalta.

Joinakin iltoina mielessä kehkeytyy kuitenkin varma päätös lähteä heti seuraavana aamuna kamaa hankkimaan. Aamulla, vetounien jälkeen, aikomus tuntuu taas täysin absurdilta ja mielisairaalta ajatukselta. Maltti on siis tässä lajissa valttia.

Lääkärit ovat yleensä ottaen täysin tietämättömiä addiktiosta toipumisen prosessista. Tyrkyttävät heti mieliala- ja unilääkkeitä, joiden kanssa saa sitten säätää koko loppuelämän lääkitystä kohdalleen. Söin mirtatsapiinia jonkin aikaa, mutta lopetin sitten lääkkeet, jotka tekivät minut vain äksyksi tomppeliksi. Addiktiivinen tarve popsia jotain, mitä tahansa nappia psyyken tueksi, kuuluu sairauden kuvaan.

Minun ei ole pakko ruokkia tätäkään tarvetta kemialla, vaan antaa psyykeni toipua hengellisten periaatteiden mukaan. Tänään saan elää vapaana kaikesta kemiasta Jumalan, toisten toipuvien narkomaanien ja läheisteni tuella.

Onnellinen minä, Jumalan narkomaani!

Takaisin kaappiin

Olen hyvin rakentava yhteisön jäsen laitoksessa. Osallistun ryhmiin, olen täsmällinen ja tsemppaan toisia asiakkaita. Terapeutit pitävät edistymistäni esimerkillisenä. 

Kerron aamuringissä, miten hyvältä tuntuikaan herätä uuteen aurinkoiseen päivään. Samalla minua vaivaa hirveä aineen himo. Koetan lieventää ristiriitaisuutta olemalla positiivinen, mutta ristiriita sisälläni vain yltyy.

Palatessani aamuringistä huoneeseeni pakkaan tavarani, tempaisen kassin ja laukun olalleni ja marssin bussipysäkille.

Parin tunnin sisällä kävelen jo ulos luukusta pussukka taskussani ja suuntaan ostarin vessaan tööteille. Ulos tullessani minulla on siivet jaloissani. Hei, minä tulin ulos kaapista!

Kaikki on hallinnassa. Vau tuotakin tytsyä, mitkä sääret! Yö kuluu jazzklubilla, olen skarppi kuin partaveitsi. Hymyilen humalaisille naisille, tanssitan heitä ja juttelen viisaita. Aaltopituudet eivät kuitenkaan kohtaa, ja pulveripussi tuntuu nyt seksikkäämmältä. Vietän puolet ajasta vessassa klikkejä vatkaten ja piikittäen. Vetohommissa kuluu tunti ja kaksi kuin siivillä, oveen jyskytetään vähän väliä, ja kun tulen takaisin tanssilattialle, bändi kerää jo kamojaan ja laskuhumalaiset miehet ja naiset örveltävät kohti narikkaa.

Retkahduksen toinen päivä. Suuntaan tyhjentyvästä ja ölisevästä aamuöisestä keskustasta ja asfalttia pesevien säiliöautojen lomasta kohden Hietaniemen rauhaisia rantoja ja jatkan rantakallioiden kätköissä fiksaamista puolille päivin. Seuraava yö kuluu sitten rappukäytävässä. Kuulostelen jokaista rasahdusta, ikkunan läpi häälyvät varjot näyttävät ihmishahmoilta, jotka ovat tulleet tarkkailemaan minua. Uskallan vaihtaa asentoani tyhjässä rappukäytävässä kerran tunnissa, kunnes painelen puutunein jäsenin ulos aamuhämäräisille kaduille.

Juon viinaa tasoittaakseni päässäni pyörivää hyrrää ja tulen ensimmäisestä huikasta energiseen humalaan, eikä ihme, sillä en ole syönyt enkä nukkunut siitä lähtien, kun lähdin laitoksesta. Taivallan päämäärättömästi pitkin katuja ja fiksailen vessoissa eri puolilla kaupunkia. Kävely jatkuu pussinpohjien voimalla vielä seuraavan yön.

Neljäs päivä. Erehdyksessä nukahdan rappukäytävässä hetkeksi ja havahdun hirvittävään paniikkiin. Vasta hetken päästä toivun ja muistan, kuka ja missä olen. Minulla on lyijynraskaat laskut ja krapula, kama ja rahat lopussa, ääretön orpous ja yksinäisyys. Kadun ja valitan kurjuuttani, soitan laitokseen.

Vielä tämän kerran pääsen takaisin. Ensin pariksi päiväksi katkolle ja sitten yhteisöön tilinteolle. Seuraamuksena kirjallisia tehtäviä, huoneen vaihto, pudotus hierarkiassa ja uusi nousu positiivisuuteen. Olen päässyt takaisin kaappiin.

Kohtuukäytön haave

Taitaa olla narkkarin suurimpia kuolinsyitä tuo haave: Alan poltella vain pilveä silloin tällöin. Otan vain joskus parit drinkit, ehkä pienet jurrit, ja jätän siihen. Tai kuten oma mielihaaveeni kuuluu: Pirivedot vain joskus tarvittaessa, että pääsen jonkun projektin läpi, tai käyn vain yhden päivän viihteellä.

Kentällä minulle myytiin ajatusta, jonka jo omaksuinkin: Rakenteeni ja luontoni on sellainen, että tarvitsen silloin tällöin kunnon nollaukset. Ja parhaiten se minulle soveltuu kemian avulla. Minun pitää vain hyväksyä itseni eikä poukkoilla äärilaidasta toiseen täydellisen absolutismin ja toisaalta hallitsemattoman rappionarkkaamisen välillä.

Eihän siinä mitään, jos se jollekin toimii. Minulle vaan ei. Olen nimittäin addikti, joka tarkoittaa sitä, että sairastan parantumatonta, pahenevaa ja kuolemaan johtavaa sairautta, addiktiota.

Siitä alkaen kun hyväksyin olevani tämän määritelmän mukaan addikti, elämäni on selkeytynyt ja tilanne helpottanut. Valinta on yksinkertainen: Joko jatkan tosiasioiden kieltämistäni ja koetan parhaani mukaan tulla toimeen aineiden kanssa yrittäen hyväksyä sairaan minäkuvani ja uskoa kohtuukäytön mahdollisuuteen. Tulokset tästä asenteesta ovat olleet kohdallani poikkeuksetta katastrofaaliset.

Tai sitten hyväksyn sairauteni ja elän sen sanelemien tosiasioiden ehdoilla puhtaana ilman aineita päivä kerrallaan, jolloin sairauden eteneminen pysähtyy. Silloin minulla on mahdollisuus toipumiseen ja mielekkääseen elämään toimivan toipumisohjelman avulla.

Lukija arvaa varmaankin, että olen valinnut jälkimmäisen vaihtoehdon, koska ylipäätään olen kirjoittamassa tätä. Tie näiden tosiasioiden hyväksymiseen on tosin ollut kohdallani pitkä ja kivikkoinen. Lukemattomat kerrat kohtuukäytön mahdollisuus on kummitellut takaraivossani ja johtanut lopulta retkahtamiseen. Ja yleensä jo ensimmäisenä päivänä kaikki ajatukset kohtuukäytöstä ja käytön lopettamisesta ovat väistyneet sen pakkomielteen tieltä, että ainetta on saatava heti lisää ja hinnalla millä hyvänsä.

Tänään olen kiitollinen siitä, ettei minun tarvitse taistella huumeiden käytön pakkomiellettä vastaan. Olen sen taistelun hävinnyt, myöntänyt täydellisen voimattomuuteni addiktioni suhteen ja antautunut. Siksi minun ei tarvitse enää käyttää. Sairauteni eteneminen on pysähtynyt, koska en syötä sille enää aineksia, joiden kautta se voisi jatkaa etenemistään, eli pysyn täysin erossa kaikista päihteistä.

Puhtaana oleminen avaa ovet elämälle, joka on minulle tänä päivänä täynnä valoa ja uusia mahdollisuuksia yhdessä toisten toipuvien addiktien, Jumalan ja läheisteni yhteydessä.

Hetkiä ennen elämää

Mielellänihän minä narkkaan, tästä en ikinä luovu. Tämä menee kaiken yli! Vannon ja hehkuttelen nousuissa kyyneleet silmissä, kun snagujen antama helpotus valahtaa kehoon ja saa auringon paistamaan.

Paskaiset vaatteet ja haiseva keho eivät nyt juuri häiritse minua, kun nousen linjan 14 bussiin ja astelen tömistellen käytävää pitkin takapenkeille kuin Euroopan omistaja. Matkustajat eivät sen sijaan voi olla haistamatta, mutta se onkin nyt vain hyvä.

Sillä huomenna, tai viimeistään ylihuomenna haisen vielä enemmän ja nuokun uuvuksissa häpeillen pitkin seiniä.

Mutta aika Kaisaniemen yleisessä vessapömpelissä kului kuin siivillä ja kun rantauduin aamuruuhkaisen kadun vilinään, ihmettelin, oliko todella kulunut seitsemäntoista tuntia siitä, kun menin tuosta ovesta sisään. Pulverissa olikin hyvät prosentit ja pienessä jurrissa tööttäämäni fiksit taisivat olla sen verran isot, että meno jatkuu nyt vielä aamullakin pirteänä, paikat vain ovat hieman puuduksisssa.