Kun varjo pääsee hengittämään

Riippuvuuteni alkuaikoina hain apua terapiasta. Terapeuttini sanoi, ettei minun varjoni pääse hengittämään. Siksi se aika ajoin rikkoo riemuiten rajansa ja rypee viettiensä viemänä rapakossa.

Hän oli oikeassa. Tarve käyttää huumeita on minussa kuin lihaani istutettu vietti, saman kaltainen kuin seksivietti, itsesäilytysvietti tai sosiaalinen vietti. Luontaisilla vieteillä on tietenkin oma paikkansa elämää suojaavina ja ylläpitävinä tarpeina. Ja jos nämä tarpeet eivät tavalla tai toisella saa täyttyä, ne purkautuvat pakonomaisena toimintana, joka ei enää rakenna vaan tuhoaa.

Tällä hetkellä minulla ei onneksi ole ongelmia näiden luontaisten tarpeiden kanssa – mutta addiktioni suhteen minun on löydettävä keinoja, joilla saisin ”varjon hengittämään”.

Olen löytänyt itselleni ainakin toimivan hengellisyyden. Uskoni avulla saan näkemystä, voimaa ja toivoa niin, että valo voi langeta varjooni ja hälventää sen. Rukouksessa ja Raamatun lukemisessa löydän yhteyden omaan korkeampaan voimaani, ylösnousseeseen Kristukseen.

Mutta vaikka päivä näin pääsee paistamaan risukasaankin, pelkkä usko ei ole estänyt minua narkkaamasta ja rypemästä. Tarvitsen siihen myös toisia addikteja, joiden kanssa voin jakaa varjoni. Ellen näin tee ja jaa varjoani puhtaana elävien kanssa, jaan sen pian käyttävien kanssa, kuten on tapahtunutkin.

Kiitos siis Jumalalle ja kaikille narkomaaneille, että olette olemassa.

Mikä tuhoaa minut

Neljän päivän relapsi. P niin kuin paska. P niinkuin pirireissu.

Kaava on aina sama: Lopulta kotiin nukkumaan, sitten muutama päivä toipumista, katumusta, rukousta. Ajatus kamasta ei herätä mitään haluja, nyt alkaa siis uusi aika.

Noin viikon kuluttua ollaan sitten tutulla vaaravyöhykkeellä. Vaikka kaikki olemuksessani puhuu edelleenkin toipumisen jatkamisen ja puhtaana olemisen puolesta, sormi painaakin puolihuolimattomasti puhelimen näppäimistöstä tutun numeron.

– Olisko mitään akuuttia..?

Ja taas mennään. Mutta tällä kertaa Jumala varjeli: Aineen hankkiminen epäonnistui. Illalla on jo kiitollinen mieli siitä, ettei kierre päässytkään jatkumaan.

En ihmettele, jos joku ajattelee: Noinko heikoilla olet, miksi oikein pelleilet elämäsi kanssa, miksi pelaat venäläistä rulettia kaksipiippuisella haulikolla? Mikset poista numeroita?

Usein tuumin, että addiktioni tuhoaa lopulta minut ja kuolen aineisiin tai niiden seurauksiin. Mutta tutkiessani itseäni syvemmin näen, ettei riippuvuussairauteni sinänsä siihen kykene, minut tuhoaa tämä itsekeskeinen individualismi. Yritykset selvitä yksin ja omalla tavallani – tiedänhän itse parhaiten, mitä minulle kuuluu.

Addiktio minussa ei ilmene vain aineen himona, se pyrkii eristämään minut muista, yksilöimään egoni väärällä tavalla. En ole käynyt viime aikoina ryhmissä, jossa voin jakaa voimani, toivoni ja kokemukseni ja epäonnistumiseni toisten addiktien kanssa. Sen sijaan filosofoin itsekseni suurten visioiden äärellä ja pohdin elämän syvyyttä.

Pian ajatus 12 askeleen toipumisohjelmaan ja säännöllisiin ryhmäkäynteihin sitoutumisesta alkaa tuntua minusta liian naivilta ja yksinkertaiselta. Ja niin loistavat visioni sankarillisesta oman tien kulkemisesta ”yksin Jumalani kanssa” johtavat minut lopulta filosofoimaan puistossa piikki hihassa. Ja sitten olen todella yksin.

Kiitos, Jumala, toisista toipuvista addikteista, joiden pariin saan mennä joka päivä ja jakaa ryhmässä elämäni ja vapautua käyttämisen pakkomielteestä! Tahdon vapaaehtoisesti sitoutua toipumiseeni – en yksin – vaan vuorovaikutuksessa yhdessä toisten toipuvien kanssa, enkä oman pääni mukaan, vaan 12 askeleen hengellisen toipumisohjelmaan uudelleen sitoutuen.

Ja näin nujertaa elämääni uhkaavan individualismin ja eristyneisyyden paholaisen.

Lääkitykset kohdallaan

Narkomaanin arki puhtaana saattaa olla mitä moninaisimpien psyyken tilojen sekamelskaa. Aika on tähän yksi varma tasoittaja. Toinen lääkitsevä tekijä on 12 askeleen ohjelman työskentely ja paltsuissa käynti. Elämä puhtaana onkin minulle tänään ainoa hengissä selviämisen vaihtoehto – ja se tuntuu välistä jopa juhlalta.

Joinakin iltoina mielessä kehkeytyy kuitenkin varma päätös lähteä heti seuraavana aamuna kamaa hankkimaan. Aamulla, vetounien jälkeen, aikomus tuntuu taas täysin absurdilta ja mielisairaalta ajatukselta. Maltti on siis tässä lajissa valttia.

Lääkärit ovat yleensä ottaen täysin tietämättömiä addiktiosta toipumisen prosessista. Tyrkyttävät heti mieliala- ja unilääkkeitä, joiden kanssa saa sitten säätää koko loppuelämän lääkitystä kohdalleen. Söin mirtatsapiinia jonkin aikaa, mutta lopetin sitten lääkkeet, jotka tekivät minut vain äksyksi tomppeliksi. Addiktiivinen tarve popsia jotain, mitä tahansa nappia psyyken tueksi, kuuluu sairauden kuvaan.

Minun ei ole pakko ruokkia tätäkään tarvetta kemialla, vaan antaa psyykeni toipua hengellisten periaatteiden mukaan. Tänään saan elää vapaana kaikesta kemiasta Jumalan, toisten toipuvien narkomaanien ja läheisteni tuella.

Onnellinen minä, Jumalan narkomaani!

Takaisin kaappiin

Olen hyvin rakentava yhteisön jäsen laitoksessa. Osallistun ryhmiin, olen täsmällinen ja tsemppaan toisia asiakkaita. Terapeutit pitävät edistymistäni esimerkillisenä. 

Kerron aamuringissä, miten hyvältä tuntuikaan herätä uuteen aurinkoiseen päivään. Samalla minua vaivaa hirveä aineen himo. Koetan lieventää ristiriitaisuutta olemalla positiivinen, mutta ristiriita sisälläni vain yltyy.

Palatessani aamuringistä huoneeseeni pakkaan tavarani, tempaisen kassin ja laukun olalleni ja marssin bussipysäkille.

Parin tunnin sisällä kävelen jo ulos luukusta pussukka taskussani ja suuntaan ostarin vessaan tööteille. Ulos tullessani minulla on siivet jaloissani. Hei, minä tulin ulos kaapista!

Kaikki on hallinnassa. Vau tuotakin tytsyä, mitkä sääret! Yö kuluu jazzklubilla, olen skarppi kuin partaveitsi. Hymyilen humalaisille naisille, tanssitan heitä ja juttelen viisaita. Aaltopituudet eivät kuitenkaan kohtaa, ja pulveripussi tuntuu nyt seksikkäämmältä. Vietän puolet ajasta vessassa klikkejä vatkaten ja piikittäen. Vetohommissa kuluu tunti ja kaksi kuin siivillä, oveen jyskytetään vähän väliä, ja kun tulen takaisin tanssilattialle, bändi kerää jo kamojaan ja laskuhumalaiset miehet ja naiset örveltävät kohti narikkaa.

Retkahduksen toinen päivä. Suuntaan tyhjentyvästä ja ölisevästä aamuöisestä keskustasta ja asfalttia pesevien säiliöautojen lomasta kohden Hietaniemen rauhaisia rantoja ja jatkan rantakallioiden kätköissä fiksaamista puolille päivin. Seuraava yö kuluu sitten rappukäytävässä. Kuulostelen jokaista rasahdusta, ikkunan läpi häälyvät varjot näyttävät ihmishahmoilta, jotka ovat tulleet tarkkailemaan minua. Uskallan vaihtaa asentoani tyhjässä rappukäytävässä kerran tunnissa, kunnes painelen puutunein jäsenin ulos aamuhämäräisille kaduille.

Juon viinaa tasoittaakseni päässäni pyörivää hyrrää ja tulen ensimmäisestä huikasta energiseen humalaan, eikä ihme, sillä en ole syönyt enkä nukkunut siitä lähtien, kun lähdin laitoksesta. Taivallan päämäärättömästi pitkin katuja ja fiksailen vessoissa eri puolilla kaupunkia. Kävely jatkuu pussinpohjien voimalla vielä seuraavan yön.

Neljäs päivä. Erehdyksessä nukahdan rappukäytävässä hetkeksi ja havahdun hirvittävään paniikkiin. Vasta hetken päästä toivun ja muistan, kuka ja missä olen. Minulla on lyijynraskaat laskut ja krapula, kama ja rahat lopussa, ääretön orpous ja yksinäisyys. Kadun ja valitan kurjuuttani, soitan laitokseen.

Vielä tämän kerran pääsen takaisin. Ensin pariksi päiväksi katkolle ja sitten yhteisöön tilinteolle. Seuraamuksena kirjallisia tehtäviä, huoneen vaihto, pudotus hierarkiassa ja uusi nousu positiivisuuteen. Olen päässyt takaisin kaappiin.

Kohtuukäytön haave

Taitaa olla narkkarin suurimpia kuolinsyitä tuo haave: Alan poltella vain pilveä silloin tällöin. Otan vain joskus parit drinkit, ehkä pienet jurrit, ja jätän siihen. Tai kuten oma mielihaaveeni kuuluu: Pirivedot vain joskus tarvittaessa, että pääsen jonkun projektin läpi, tai käyn vain yhden päivän viihteellä.

Kentällä minulle myytiin ajatusta, jonka jo omaksuinkin: Rakenteeni ja luontoni on sellainen, että tarvitsen silloin tällöin kunnon nollaukset. Ja parhaiten se minulle soveltuu kemian avulla. Minun pitää vain hyväksyä itseni eikä poukkoilla äärilaidasta toiseen täydellisen absolutismin ja toisaalta hallitsemattoman rappionarkkaamisen välillä.

Eihän siinä mitään, jos se jollekin toimii. Minulle vaan ei. Olen nimittäin addikti, joka tarkoittaa sitä, että sairastan parantumatonta, pahenevaa ja kuolemaan johtavaa sairautta, addiktiota.

Siitä alkaen kun hyväksyin olevani tämän määritelmän mukaan addikti, elämäni on selkeytynyt ja tilanne helpottanut. Valinta on yksinkertainen: Joko jatkan tosiasioiden kieltämistäni ja koetan parhaani mukaan tulla toimeen aineiden kanssa yrittäen hyväksyä sairaan minäkuvani ja uskoa kohtuukäytön mahdollisuuteen. Tulokset tästä asenteesta ovat olleet kohdallani poikkeuksetta katastrofaaliset.

Tai sitten hyväksyn sairauteni ja elän sen sanelemien tosiasioiden ehdoilla puhtaana ilman aineita päivä kerrallaan, jolloin sairauden eteneminen pysähtyy. Silloin minulla on mahdollisuus toipumiseen ja mielekkääseen elämään toimivan toipumisohjelman avulla.

Lukija arvaa varmaankin, että olen valinnut jälkimmäisen vaihtoehdon, koska ylipäätään olen kirjoittamassa tätä. Tie näiden tosiasioiden hyväksymiseen on tosin ollut kohdallani pitkä ja kivikkoinen. Lukemattomat kerrat kohtuukäytön mahdollisuus on kummitellut takaraivossani ja johtanut lopulta retkahtamiseen. Ja yleensä jo ensimmäisenä päivänä kaikki ajatukset kohtuukäytöstä ja käytön lopettamisesta ovat väistyneet sen pakkomielteen tieltä, että ainetta on saatava heti lisää ja hinnalla millä hyvänsä.

Tänään olen kiitollinen siitä, ettei minun tarvitse taistella huumeiden käytön pakkomiellettä vastaan. Olen sen taistelun hävinnyt, myöntänyt täydellisen voimattomuuteni addiktioni suhteen ja antautunut. Siksi minun ei tarvitse enää käyttää. Sairauteni eteneminen on pysähtynyt, koska en syötä sille enää aineksia, joiden kautta se voisi jatkaa etenemistään, eli pysyn täysin erossa kaikista päihteistä.

Puhtaana oleminen avaa ovet elämälle, joka on minulle tänä päivänä täynnä valoa ja uusia mahdollisuuksia yhdessä toisten toipuvien addiktien, Jumalan ja läheisteni yhteydessä.

Hetkiä ennen elämää

Mielellänihän minä narkkaan, tästä en ikinä luovu. Tämä menee kaiken yli! Vannon ja hehkuttelen nousuissa kyyneleet silmissä, kun snagujen antama helpotus valahtaa kehoon ja saa auringon paistamaan.

Paskaiset vaatteet ja haiseva keho eivät nyt juuri häiritse minua, kun nousen linjan 14 bussiin ja astelen tömistellen käytävää pitkin takapenkeille kuin Euroopan omistaja. Matkustajat eivät sen sijaan voi olla haistamatta, mutta se onkin nyt vain hyvä.

Sillä huomenna, tai viimeistään ylihuomenna haisen vielä enemmän ja nuokun uuvuksissa häpeillen pitkin seiniä.

Mutta aika Kaisaniemen yleisessä vessapömpelissä kului kuin siivillä ja kun rantauduin aamuruuhkaisen kadun vilinään, ihmettelin, oliko todella kulunut seitsemäntoista tuntia siitä, kun menin tuosta ovesta sisään. Pulverissa olikin hyvät prosentit ja pienessä jurrissa tööttäämäni fiksit taisivat olla sen verran isot, että meno jatkuu nyt vielä aamullakin pirteänä, paikat vain ovat hieman puuduksisssa.

Överit

Pitkään putsina ollut käyttäjä, joka retkahtaa, voi joutua yllättävään pulaan muistellessaan vanhoja toleranssejaan ja saattaa vetäistä tappavat överit. Jos kyse on hitaista, sitä vain putoaa, mutta vauhtiöverit saattavat kiduttaa kauankin, kun keuhkot paukahtelevat ja verisuonet repeilevät.

Minullekin ne olisivat voineet koitua kohtalokkaiksi. Usein pitkien vetojen jälkeen syöksyin tuolista ylös haukkomaan henkeä tai putosin lattialle jäykkänä kuin kankea kuollut kala. Kerran juuri ennen kuin kumppani ehti soittaa ambulanssin, pomppasin lopulta jaloilleni kuin vieteriukko. Sillä kertaa pelastuksena saattoivat toimia bentsot, joita olin popsinut tällejä odotellessa.

Alan porukoista loitonnut ei myöskään voi olla niin varma siitä, mitä pussissa saa. Koulunsa keskeyttänyt ei ehkä tunne kaikkia uusia kirjanyhdistelmiä, paitsi ehkä sen MDMA:n jota on essoissa, mutta joku metyleenidioksipyrovaleroni tai desoksipipradroli, aakkosina MDPV ja DPMP, ovat hepreaa.

Tuosta jälkimmäisestä aineesta eli Daisysta uutisoitiin jokunen kuukausi sitten, kun jotkut olivat kamaa piikitettyään joutuneet tehohoitoon. Monikaan vanha pirinisti ei ole tottunut tekemään klikkejä määrästä, jonka juuri ja juuri silmällä näkee. Kuitenkin siinäkin voi olla liikaa. Eivätkä toleranssit jollekin tietylle aineelle merkitse mitään, kun käytetään molekyylirakenteeltaan aivan toista ainetta.

Tässä tapauksessa kyse oli pirinhajuisesta DPMP:stä, joka ei ainoastaan flippaa päässä, niin kuin MDPV, vaan voi samalla hajottaa munuaiset.

Vaikka tämän kaiken tietää, mikään ei takaa sitä, että kun otan ne ensimmäiset ja pääsen vauhtiin, että edellä mainitut seikat jarruttaisivat vähääkään menoani. Kaiken edelle menee se, että saan seuraavan annoksen, ja että se on jotain, joka toimii kunnolla. Järki muuttuu kyvyksi keksiä keinoja saada lisää ainetta, ja itsestään huolehtiminen muuttuu kyvyksi säilyttää pulveria erityisen huolella ja piilossa kaikissa tilanteissa.

Hallinnan harha

Otsan takana on tuttua ja kotoisaa niin kauan, kun ei katso peiliin. Hui! Kuka on tuo olio, kumma kurppa, joka siellä haahuilee?

Sen jälkeen, kun on aamulla ennen ensimmäistä kofeiiniklikkiä katsellut omaa lasilta heijastuvaa hahmoaan, piirilevy otsan takana alkaa syöttää tyhjää. Persoonallisuus möttääntyy epämääräiseksi kummajaiseksi, kun peilikuva pitäisi synkronoida sisäiseen prosessoriin.

Näen jo itseni vanhainkodissa tutisevana rahjuksena höpisemässä: Voi, olen sisältä niin nuori! Nuorekas. Viriili. Piip.

Toisaalta olen addiktina onnenpekka, kun saan seurata ikääntymistäni. Alan jo olla suunnilleen sinut oman ikäni kanssa, vaikka se aiemmin on tuottanutkin suuria vaikeuksia.

Kun ensi kertaa todella tajusin, että vanhenen ja alan pikku hiljaa olla mariginaalitavaraa, tuli hätä käteen: jotain jäi teini-iässä kesken. Lähdin hyvistä bileistä liian aikaisin, jäi monta pulloa viinaa juomatta, paljon pilveä polttamatta, vauhtia vetämättä, mimmiä iskemättä.

Omat rajat vetäytyivät äärettömiin ja haastoivat päänupin seikkailuun.

Tyhmä sydän vastasi kutsuun ja joi ja veti yllin kyllin, pubista pubiin, kulmilta kulmille, laitoksesta laitokseen. Koko tuo kierros piti käydä läpi, ennen kuin pääsin tähän päivään, jossa vihdoin kykenen arvostamaan elämääni puhtaana ja raittiina.

Tänään minun on valvottava vastustaakseni elämäni suurinta harhaa: Hallinnan harhaa. En alusta alkaenkaan hallinnut huumeiden käyttöä, ja yhtä vähän hallitsen sitä tänään.

Tänään hyväksyn peilikuvani, joka kuvastaa vain persoonallisuuteni pintakuorta. Sisällä on paljon iloa ja rikkautta, lukemattomia mahdollisuuksia. Sen mahdollistaa minulle elämä  ilman huumeiden käyttöä ja pakkomielteitä, elämä, joka tänään asettuu eteeni uutena ja arvaamattomana ja jonka olen valmis hyväksymään ilman tarvetta kontrolloida sitä omilla keinoillani.

Tämä on elämää, johon olen saanut astua yksin Jumalan armosta.

Jukka Tolonen pääsi pirikoukusta

HELSINGIN SANOMAT / KAI SINERVO

Kitaristi Jukka Tolonen tuomittiin törkeästä pahoinpitelystä ja huumausainerikoksesta toukokuussa 2008 ehdottomaan vankeuteen, josta hän vapautui marraskuussa 2009 – muuttuneena miehenä.

”Vankila oli parasta mitä mulle saattoi tapahtua, ja ilman sitä en olisi enää elossa. Mä olin huumeista niin heikossa kunnossa, että lääkärit kutsuivat jo lääketieteelliseksi ihmeeksi”, Tolonen sanoo HS:n haastattelussa.

Mitään sankaritarinaa hän ei halua selviytymisestään sepittää, vaan olla varoittava esimerkki.

Tolonen puhuu arkaillen ja häpeillen myös siksi, että tuomion aikana alkaneen muutoksen ”maksajaksi” joutui syytön sivullinen. Hän puukotti sekavassa mielentilassa kolmekymppistä naista kolmasti ylävartaloon, tosin ilman vakavia tai pysyviä vammoja. Ja lopulta anteeksi saaden.

”Vasta vankilassa aloin synnintunnossasi tajuta, mitä olin tehnyt, kuinka pohjalla olin elänyt ja kuinka pielessä elämänarvoni olivat olleet. Mä käytin amfetamiinia päivittäin kolmetoista vuotta”, sanoo Tolonen, joka vaikuttaa nyt paljon terveemmältä kuin kymmenen vuotta sitten.

Puhe etenee jäsennellysti, posket ovat pyöristyneet, ja hän on saanut amfetamiinin tuhoamien hampaiden tilalle uuden purukaluston, jota ei tarvitse hävetä ja peitellä.

”Mä en yritä teeskennellä. Viimeiset kaksi ja puoli päihteetöntä vuotta ovat olleet kovia, ja tulevat olemaan seuraavatkin. Mutta koskaan ei ole myöhäistä katua ja tehdä parannusta. Se on nyt mun pääpointti.”

Tolonen uskoo, että hänet pelasti viime kädessä vankilassa koettu voimakas uskonnollinen herätys – lääkäreiden, sosiaalityöntekijöiden ja vertaisryhmien sekä omaisten osuutta väheksymättä.

Jukka Tolosen virsialbumi Juudaan leijona julkaistaan helmikuussa. Laulamaan ryhtynyt Tolonen soittaa kitaristi Marzi Nymanin tuottamalla levyllä pianoa ja bassoa, mutta aika sankarikitaristina on ohi, sillä sormet eivät tottele kunnolla aivojen käskyjä.