Pitäisi aina saada jotain erikoista

Olen kirjoittanut tätä blogia jo melko pitkällä aikavälillä. Pohtiessani, minkälainen ihminen ja addikti oikeastaan olen, huomaan, että olen toisaalta katastrofihakuinen, toisaalta suurta turvaa tarvitseva ja että haluaisin jatkuvasti saada tavallista suurempia mielihyvän kokemuksia, vaikka tiedän niiden tuottavan minulle lopulta tuskaa ja kurjuutta.

Kun amfetamiinikierteeni alkuaikoina kävin erään kerran lääkärin vastaanotolla, kerroin hänelle käyttämisestäni, koska tajusin sen jo tuolloin ongelmaksi. Muistan aina, kuinka tuo sympaattinen nainen, jota arvostin lääkärinäni, puisteli hiljaa päätään ja huokasi: “Hmm, se onkin näitä vaikeita hoitaa… siinä tulee sitten vaan se vaikeus, että elämässä pitäisi välttämättä aina saada jotakin erikoista.”

Vaikka olen päässytkin toipumaan käyttämisen kierteestä, juuri nämä edellä mainitsemani luonteenpiirteeni tekevät jokapäiväisestä elämästäni vaikeaa. Ne eivät kerta kaikkiaan sovi yhteen toistensa kanssa. Eikä herkkyyteni kuollut toipuessani. Päinvastoin, olen herkkä syyllisyydentunteelle ja peloille, herkkä vaipumaan vihaan ja aggressioon ja haistattamaan paskat koko maailmalle, herkkä kietoutumaan omiin valheisiini, herkkä toisten mielipiteille, herkkä mielihyvälle jne.

Ja kun vietten käytä mitään päihteitä, korostuvat tietysti vielä seksuaaliset halut. Seksi on lähin tapa saada mielihyvää ja energistä jännitettä itselle. Tavallinen arkirutiini ja säännöllinen elämänrytmi eivät kerta kaikkiaan tyydytä tuota tarvetta saada jotakin erikoista, ja niinpä olen altis kaikenlaisten mieleen tunkeutuvien halujen ja mielikuvien tulvalle, joka kuluttaa sielun energiaa ja tekee minut kyvyttömäksi elämään ja nauttimaan tästä hetkestä omana itsenäni.

Ja sitten olen retkahtanut kahdesti käyttämään. Molempina kertoina käytin kaksi päivää ja palasin takaisin verissä päin.

Toki olen haaveillut useinkin käyttämisestä ja päässyt selkeästi myös niistä tilanteista yli. Tärkeää minulle on kuitenkin havaita, että noita tapauksia edelsi viikkojen mielen myllerrys, jonka olin sallinut alkaa puoliksi, tai no, kokonaan tahallani. Yksi selkeä väärä valinta ja virike oli antautuminen itsesäälin valtaan ja sitä myötä dramaatiseen ”minä olen uhri”-asenteeseen. Lohduksi tuli kuin tarjottimella seksuaaliset viritykset. Kesäaikaan silmänruokaa on riittämiin. Minulla on onneksi hyvä suhde vaimooni, mikä on estänyt enemmät typeryydet sillä alalla.

Mutta että sitten pitää lähteä kamaa käyttämään! Se on todella nöyryyttävää ja muistutus siitä, että addiktille ei sovi samat huvit, mitkä sopivat ns. taviksille, jos heillekään. Negatiivisuuden päästäminen mieleen ja oman herkkyyden ja heikkouden tunnon peittäminen tietoisesti valitulla aggressiivisella mielenlatauksella, tyyliin “mitä tuokin pelle tuossa kassajonossa tuijottaa, varsinainen paukapää!” on oiva keino vaientaa todellinen minänsä.

Ja paras viimeiseksi: En ollut kuukausiin käynyt ryhmissä. Näistähän pitäisi puhua ja jakaa elämän asiat ja kiusat yhdessä toisten toipuvien kanssa. Toisten toipuvien myötätunto, ymmärrys ja tsemppi jäivät kokonaan saamatta, kun se olisi ollut kipeästi tarpeen. Retkahdus ei siis tule minulle puun takaa eikä se ole kohtalo tai olosuhteiden syy. Tärkeintä minulle on ottaa täysi vastuu teoistani eikä syyttää niistä ketään muuta kuin itseäni.

Enkä enää syytä itseänikään. On rasittavaa olla syytettynä, olipa syyttäjänä sitten oma minä, muut tai mikä hyvänsä. Jumala ei minua syytä, eivätkä toipuvat kanssamatkaajani. Kuljen siis tätä matkaani, välillä uupuneena ja kyllästyneenä, välillä taas iloisena ja toivorikkaana. Ja sellaisena opettelen sen hyväksymään.

nafriends

Mainokset

Kannabis

Tämä ei ole asia- eikä keskustelupuheenvuoro aiheesta. En ota kantaa kannabikseen liittyviin yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Kerron suhteestani pilveen ja sen seurauksista omalla kohdallani.hashnanenaadm

Kolmentoista ikäisenä tulin kotiin ensimmäisen ostamani pilvipalasen kanssa. Sulkeuduin kämppääni ja nuuhkin, tunnustelin ja kääntelin sormissani tuota maagista taivaan avainta. Vinyylillä soi Jimi Hendrix Experience ja savu leijui hämärässä huoneessa. Vihdoinkin pääsisin pilveen!

Mutta minua pelotti, enkä uskaltanut vetää kunnon savuja piipusta, en edes tiennyt, miten paukut tehdään, ennen kuin eräs vanhempi kaveri näytti sen minulle.

Voi sanoa, että rakastuin aineeseen jo ennen sen kokeilemista, ja kiinnityin siihen yhä tiiviimmin käyttämisen kautta. Korkein tavoitteeni oli saada pilveä ja pitää sitä hallussa, piilottaa sitä ja polttaa sitä mahdollisimman paljon.

hashwoodhashMinulle on loppujen lopuksi kertynyt kokemusta pilven vaikutuksista itseeni yli neljänkymmenviiden vuoden ajalta, joihin mahtuu parisenkymmentä vuotta kuivilla olon aikaa.

Tämä perspektiivi on itselleni ihanteellinen. Saatan peilata kannabistaustaani pitkältä aikaväliltä, johon mahtuu pitkiä taukoja ja taas intensiivisiä käyttöjaksoja.

Ehdittyäni myöhemmällä iällä käyttää joitakin vuosia amfetamiinia, aloin huomattavasti herkistyä pilvelle. Palasin nuoruusikäni syviin itsetutkiskeluihin ja uppouduin pieniin yksityiskohtiin. Selvin päin poltettuna pienikin annos vei suoraan tuomioistuimen äärelle.

Psyykessäni paljastui oma pienuuteni ja vähäpätöisyyteni kaikessa alastomuudessaan. Pilvi tunthashishui pakottavan minut katsomaan elämäni tosiasioita silmiin. Kohottauduin tekojeni kanssa kuin taivaisiin ja tunsin tekeväni syvää tiliä motiiveistani.

Tämä oli vain yksi taso psyyken toimintaa. Hengellinen taso oli pahempi. Hashis vaati itselleen jumaluutta. Teini-iästä saakka kuvaan kuului pilvirinki ja sen lait. Piippu kiertää aina jokaisen kohdalla. Kämpässäni palvottiin pilveä. Kaverini hoki polvillaan kumartuneena mantraa “hashish, hashish” ja minä vannoin pyhän valan pilven hyväksi.

Hashis oli astunut elämääni kuin maata kiertelevä, ystävällisesti hymyilevä demoni, joka aina pelmahtaa luokseni poltettuani pilveä. Se saattoi olla pitkät ajat muilla mailla, enkä ehkä kuukausiin tai vuosiin koskenut kannabikseen, mutta kun poltin, se kiersi pääni ja tajuntani jälleen sisältäpäin kuin tukahduttavaan pumpuliseen vaippaan.

Se pelkistää mahash2ailmani pieniin analysoitaviin yksityiskohtiin, joiden merkitys muuttuu dramaattisesti koko elämäni analyysiksi. Koskaan lopputulos ei johda mihinkään muutoksiin arkielämässäni, ja pilven haihduttua sen merkitys on poissa.

Tunnen kannabiksen vahingoittaneen tajuntaani pysyvällä tavalla, vaikka vahingoittuneet osa-alueet eivät ehkä häiritsekään elämääni tänä päivänä.

Silti kykenen palauttamaanHashishsChillum psyykeeni muisti- ja tunnekuvan pilvestä, kuin hidastetusta unesta, joka virtaa tajuntani läpi lamaannuttavan hyytelön tavoin, missä tahansa siihen keskitynkään. Hashiksen “henkikuva” näyttäytyy minulle matona. Se on kalvava, muuntumiskykyinen ja kaikkeen sopeutuva matelijahahmo, joka piiloutuu tajuntaan näkymättömäksi ja pysäyttää elämäni hengellisenä ihmisenä.

Sen paljastuminen itselleni on ollut suuri huojennus. En puhu pilvestä omalla kohdallani niinkään päihteenä kuin vääränä valtaolentona. Ja sen vallan olen luovuttanut Jumalalle, jonka tuntemista voin opetella päivittäin, kun tajuntani on vapaa vieraista aineista.

Olen toipuva narkomaani ja alkoholisti, viinan ja amfetamiinin ja kannabiksen suurkuluttaja, jolla on toipumisohjelma, vertaistoverit ja Jumala tukenani.

Pureeko ajan hammas addiktiooni?

Ei kyllä minun kohdallani. En ole kirjoittanut tähän blogiinkaan liki vuoteen ja yhä haaveilen samoista fantasioista ja voisin toistaa kaiken kirjoittamani. Pari päivän pituista viina- ja pirireissuakin on tehty tänä aikana mitään uutta kokematta. Ei kunnon nousuja, ja seurauksena putkaa, tuskaa ja paskaa.

Mutta sanomattoman kiitollinen olen siitä, että olen päässyt takaisin vanhasta kuolemanputkestani, joka päättyi neljä ja puoli vuotta sitten. Vaara on aina vaanimassa. sjOnneksi retkahdukseni eivät ottaneet tuulta siipien alle.

Puolisen vuotta puhdasta siis. Ryhmäkäyntini ovat tänä aikana jääneet lapsipuolen asemaan. Tämä ihana kesähelle ja luonnon herääminen ovat minulle virikkeinä hyvään ja pahaan. Kuva itsestäni pistämässä piriä käsivarteeni jossain keskustan puiston pensaikossa hivelee mieltäni jossain syvällä kuin jokin pervo sukupuolivietti.

Samalla iskee pelko järjen menettämisestä ja kuolemasta. Ja se on tervettä. Myös kiitollisuusosastolla tarvitsisin kipinää. Jumalan lapset saavat iloita yksinkertaisista asioista. Jumala rakastaa minua juuri tällaisena. Se on suuri ihme.

Taidanpa soittaa kummille ja ryhdistäytyä ryhmäkäynneissä. Puhtaana pysymisen tulee olla nyt numero yksi. Ja lukijoille tiedoksi vielä, että koetan palata astialle pikemmin.

Paras lääke addiktioon

YLE haastatteli joulupäiväksi sosiaalipsykologi Janne Viljamaata, joka on tutkinut addiktioita.

– Kauppojen hyllyt on rakennettu niin, että suklaariippuvaiselle on aina tarjolla suklaata, hän sanoo. Karkit on sijoitettu sopivasti kassan viereen. Addiktin aivoissa syttyy valo, kun hän näkee lempipatukkansa.

– Aina kun menemme kauppaan, mielihyväjärjestelmä pärähtää päälle. Se on kuin magneettikuvauksessa: aivoissa näkyy joulukuusen valot, jotka hehkuvat punaisena.

Viljamaan mukaan addiktio on koodattu valmiiksi ihmisen geeneihin. Kaikista ei kuitenkaan tule riippuvaisia.

Addikti parantaa tyhjää oloa nopeilla nautinnoilla: viina, seksi tai uusi kenkäpari.

– Ihminen ajattelee poistavansa epämääräisen ahdistuksen shoppaamalla. Lopulta jäljellä on tarpeeton tavara, mutta ahdistus ei poistunutkaan. Addikti tarvitsee koko ajan lisää.

Paras mielialalääke ovat Viljamaan mukaan toiset ihmiset. Ihmisten seurassa aivot alkavat erittää mielihyvää tuottavaa serotoniinia.

Tutkija siis toteaa uutisessa sen, minkä jokainen toipuva addikti hyvin tietää.

Käyttävän narkkarin ja holistin elämää leimaavat täydellinen itsekeskeisyys ja pohjaton tarve hakeutua omaan eristyneeseen mielihyvävankilaansa. Itseriittoisuuden harha esti minua ennen muuta hakeutumasta avoimeen ja läpinäkyvään vuorovaikutukseen toisten ihmisten kanssa.

”Päihderiippuvuus on sairaus, jossa elämään sopeutumiseen käytetään mitä hyvänsä muuta keinoa kuin ihmisten välistä vuorovaikutusta.” Tämän määritelmän antaa addiktiosta toipumisen tienraivaaja professori Gitlow. Hänen painotuksensa on vuorovaikutuksessa, koska kun turvaudumme mihin hyvänsä päihteeseen selviytyäksemme elämästä, me heikennämme vakavasti kykyämme olla vuorovaikutuksessa itsemme, toisten ihmisten ja Jumalamme kanssa.

Sosiaaliset pelot, ahdistuneisuus, epäluulot ja alemmuudentunne olivatkin tuttuja seuralaisiani, kun jouduin välillä kauhukseni elämään selvin päin. Mutta kas kummaa: Nousuhumalassa ja amfetamiinivauhdissa, helpotus oli sanoinkuvaamaton, kun tuskan viitta putosikin harteilta kuin taikaiskusta. Olin jälleen hetken aikaa seurallinen, peloton ja itsevarma. Serauksena tästä oli tietenkin se, että selvin päin eläminen oli jälleen entistäkin ahdistavampaa.

Ongelmani on kauan aikaa siis ollut se, miten ihmeessä päästä elämään selvin päin niin, että tulisi jotenkin toimeen oman päänsä ja toisten ihmisten kanssa – sekä syvimmällä tasolla, miten elää sovinnossa Jumalansa kanssa ja kokea toteuttavansa elämäsä tarkoitusta.

Addiktio, pakkomielteinen tarve saada nopea mielihyvä piikin, ryyppäämisen, shoppaamisen tai seksin kautta, ei synny syvällisen pohdinnan, järkeilyn ja päättelyn tuloksena. Siksi sitä ei myöskään voiteta pohtimalla, järkeilemällä tai päättelemällä. Addikti itse on kaikkein suurin pohtija, järkeilijä ja päättelijä, kunhan ensin on saanut himoitsemansa annoksen ja pääsee selittämään ongelmansa olemattomaksi.

Vasta, kun käyttämisen jatkamisen tuska käy suuremmaksi kuin sen lopettamisen tuska, addikti taipuu hakemaan apua.

Pikku hiljaa elämä selvin päin, puhtaana, on alkanut maistua paremmalta. Se on edellyttänyt minulta ennen kaikkea, että olen myöntänyt olevani täysin voimaton addiktiooni nähden ja kääntynyt pyytämään apua itseäni suuremmalta voimalta. Tätä tietä haaveet aineiden ja muiden pikanautintojen tuottamasta euforiasta ovat korvautuneet tämänhetkisen elämäni, ilojeni, surujeni, voimani, toivoni ja kokemukseni avoimella jakamisella toisten toipuvien addiktien, ystävieni ja läheisteni kanssa.

Kun varjo pääsee hengittämään

Riippuvuuteni alkuaikoina hain apua terapiasta. Terapeuttini sanoi, ettei minun varjoni pääse hengittämään. Siksi se aika ajoin rikkoo riemuiten rajansa ja rypee viettiensä viemänä rapakossa.

Hän oli oikeassa. Tarve käyttää huumeita on minussa kuin lihaani istutettu vietti, saman kaltainen kuin seksivietti, itsesäilytysvietti tai sosiaalinen vietti. Luontaisilla vieteillä on tietenkin oma paikkansa elämää suojaavina ja ylläpitävinä tarpeina. Ja jos nämä tarpeet eivät tavalla tai toisella saa täyttyä, ne purkautuvat pakonomaisena toimintana, joka ei enää rakenna vaan tuhoaa.

Tällä hetkellä minulla ei onneksi ole ongelmia näiden luontaisten tarpeiden kanssa – mutta addiktioni suhteen minun on löydettävä keinoja, joilla saisin ”varjon hengittämään”.

Olen löytänyt itselleni ainakin toimivan hengellisyyden. Uskoni avulla saan näkemystä, voimaa ja toivoa niin, että valo voi langeta varjooni ja hälventää sen. Rukouksessa ja Raamatun lukemisessa löydän yhteyden omaan korkeampaan voimaani, ylösnousseeseen Kristukseen.

Mutta vaikka päivä näin pääsee paistamaan risukasaankin, pelkkä usko ei ole estänyt minua narkkaamasta ja rypemästä. Tarvitsen siihen myös toisia addikteja, joiden kanssa voin jakaa varjoni. Ellen näin tee ja jaa varjoani puhtaana elävien kanssa, jaan sen pian käyttävien kanssa, kuten on tapahtunutkin.

Kiitos siis Jumalalle ja kaikille narkomaaneille, että olette olemassa.

Mikä tuhoaa minut

Neljän päivän relapsi. P niin kuin paska. P niinkuin pirireissu.

Kaava on aina sama: Lopulta kotiin nukkumaan, sitten muutama päivä toipumista, katumusta, rukousta. Ajatus kamasta ei herätä mitään haluja, nyt alkaa siis uusi aika.

Noin viikon kuluttua ollaan sitten tutulla vaaravyöhykkeellä. Vaikka kaikki olemuksessani puhuu edelleenkin toipumisen jatkamisen ja puhtaana olemisen puolesta, sormi painaakin puolihuolimattomasti puhelimen näppäimistöstä tutun numeron.

– Olisko mitään akuuttia..?

Ja taas mennään. Mutta tällä kertaa Jumala varjeli: Aineen hankkiminen epäonnistui. Illalla on jo kiitollinen mieli siitä, ettei kierre päässytkään jatkumaan.

En ihmettele, jos joku ajattelee: Noinko heikoilla olet, miksi oikein pelleilet elämäsi kanssa, miksi pelaat venäläistä rulettia kaksipiippuisella haulikolla? Mikset poista numeroita?

Usein tuumin, että addiktioni tuhoaa lopulta minut ja kuolen aineisiin tai niiden seurauksiin. Mutta tutkiessani itseäni syvemmin näen, ettei riippuvuussairauteni sinänsä siihen kykene, minut tuhoaa tämä itsekeskeinen individualismi. Yritykset selvitä yksin ja omalla tavallani – tiedänhän itse parhaiten, mitä minulle kuuluu.

Addiktio minussa ei ilmene vain aineen himona, se pyrkii eristämään minut muista, yksilöimään egoni väärällä tavalla. En ole käynyt viime aikoina ryhmissä, jossa voin jakaa voimani, toivoni ja kokemukseni ja epäonnistumiseni toisten addiktien kanssa. Sen sijaan filosofoin itsekseni suurten visioiden äärellä ja pohdin elämän syvyyttä.

Pian ajatus 12 askeleen toipumisohjelmaan ja säännöllisiin ryhmäkäynteihin sitoutumisesta alkaa tuntua minusta liian naivilta ja yksinkertaiselta. Ja niin loistavat visioni sankarillisesta oman tien kulkemisesta ”yksin Jumalani kanssa” johtavat minut lopulta filosofoimaan puistossa piikki hihassa. Ja sitten olen todella yksin.

Kiitos, Jumala, toisista toipuvista addikteista, joiden pariin saan mennä joka päivä ja jakaa ryhmässä elämäni ja vapautua käyttämisen pakkomielteestä! Tahdon vapaaehtoisesti sitoutua toipumiseeni – en yksin – vaan vuorovaikutuksessa yhdessä toisten toipuvien kanssa, enkä oman pääni mukaan, vaan 12 askeleen hengellisen toipumisohjelmaan uudelleen sitoutuen.

Ja näin nujertaa elämääni uhkaavan individualismin ja eristyneisyyden paholaisen.

Lääkitykset kohdallaan

Narkomaanin arki puhtaana saattaa olla mitä moninaisimpien psyyken tilojen sekamelskaa. Aika on tähän yksi varma tasoittaja. Toinen lääkitsevä tekijä on 12 askeleen ohjelman työskentely ja paltsuissa käynti. Elämä puhtaana onkin minulle tänään ainoa hengissä selviämisen vaihtoehto – ja se tuntuu välistä jopa juhlalta.

Joinakin iltoina mielessä kehkeytyy kuitenkin varma päätös lähteä heti seuraavana aamuna kamaa hankkimaan. Aamulla, vetounien jälkeen, aikomus tuntuu taas täysin absurdilta ja mielisairaalta ajatukselta. Maltti on siis tässä lajissa valttia.

Lääkärit ovat yleensä ottaen täysin tietämättömiä addiktiosta toipumisen prosessista. Tyrkyttävät heti mieliala- ja unilääkkeitä, joiden kanssa saa sitten säätää koko loppuelämän lääkitystä kohdalleen. Söin mirtatsapiinia jonkin aikaa, mutta lopetin sitten lääkkeet, jotka tekivät minut vain äksyksi tomppeliksi. Addiktiivinen tarve popsia jotain, mitä tahansa nappia psyyken tueksi, kuuluu sairauden kuvaan.

Minun ei ole pakko ruokkia tätäkään tarvetta kemialla, vaan antaa psyykeni toipua hengellisten periaatteiden mukaan. Tänään saan elää vapaana kaikesta kemiasta Jumalan, toisten toipuvien narkomaanien ja läheisteni tuella.

Onnellinen minä, Jumalan narkomaani!