Lääkitykset kohdallaan

Narkomaanin arki puhtaana saattaa olla mitä moninaisimpien psyyken tilojen sekamelskaa. Aika on tähän yksi varma tasoittaja. Toinen lääkitsevä tekijä on 12 askeleen ohjelman työskentely ja paltsuissa käynti. Elämä puhtaana onkin minulle tänään ainoa hengissä selviämisen vaihtoehto – ja se tuntuu välistä jopa juhlalta.

Joinakin iltoina mielessä kehkeytyy kuitenkin varma päätös lähteä heti seuraavana aamuna kamaa hankkimaan. Aamulla, vetounien jälkeen, aikomus tuntuu taas täysin absurdilta ja mielisairaalta ajatukselta. Maltti on siis tässä lajissa valttia.

Lääkärit ovat yleensä ottaen täysin tietämättömiä addiktiosta toipumisen prosessista. Tyrkyttävät heti mieliala- ja unilääkkeitä, joiden kanssa saa sitten säätää koko loppuelämän lääkitystä kohdalleen. Söin mirtatsapiinia jonkin aikaa, mutta lopetin sitten lääkkeet, jotka tekivät minut vain äksyksi tomppeliksi. Addiktiivinen tarve popsia jotain, mitä tahansa nappia psyyken tueksi, kuuluu sairauden kuvaan.

Minun ei ole pakko ruokkia tätäkään tarvetta kemialla, vaan antaa psyykeni toipua hengellisten periaatteiden mukaan. Tänään saan elää vapaana kaikesta kemiasta Jumalan, toisten toipuvien narkomaanien ja läheisteni tuella.

Onnellinen minä, Jumalan narkomaani!

Mainokset

Kohtuukäytön haave

Taitaa olla narkkarin suurimpia kuolinsyitä tuo haave: Alan poltella vain pilveä silloin tällöin. Otan vain joskus parit drinkit, ehkä pienet jurrit, ja jätän siihen. Tai kuten oma mielihaaveeni kuuluu: Pirivedot vain joskus tarvittaessa, että pääsen jonkun projektin läpi, tai käyn vain yhden päivän viihteellä.

Kentällä minulle myytiin ajatusta, jonka jo omaksuinkin: Rakenteeni ja luontoni on sellainen, että tarvitsen silloin tällöin kunnon nollaukset. Ja parhaiten se minulle soveltuu kemian avulla. Minun pitää vain hyväksyä itseni eikä poukkoilla äärilaidasta toiseen täydellisen absolutismin ja toisaalta hallitsemattoman rappionarkkaamisen välillä.

Eihän siinä mitään, jos se jollekin toimii. Minulle vaan ei. Olen nimittäin addikti, joka tarkoittaa sitä, että sairastan parantumatonta, pahenevaa ja kuolemaan johtavaa sairautta, addiktiota.

Siitä alkaen kun hyväksyin olevani tämän määritelmän mukaan addikti, elämäni on selkeytynyt ja tilanne helpottanut. Valinta on yksinkertainen: Joko jatkan tosiasioiden kieltämistäni ja koetan parhaani mukaan tulla toimeen aineiden kanssa yrittäen hyväksyä sairaan minäkuvani ja uskoa kohtuukäytön mahdollisuuteen. Tulokset tästä asenteesta ovat olleet kohdallani poikkeuksetta katastrofaaliset.

Tai sitten hyväksyn sairauteni ja elän sen sanelemien tosiasioiden ehdoilla puhtaana ilman aineita päivä kerrallaan, jolloin sairauden eteneminen pysähtyy. Silloin minulla on mahdollisuus toipumiseen ja mielekkääseen elämään toimivan toipumisohjelman avulla.

Lukija arvaa varmaankin, että olen valinnut jälkimmäisen vaihtoehdon, koska ylipäätään olen kirjoittamassa tätä. Tie näiden tosiasioiden hyväksymiseen on tosin ollut kohdallani pitkä ja kivikkoinen. Lukemattomat kerrat kohtuukäytön mahdollisuus on kummitellut takaraivossani ja johtanut lopulta retkahtamiseen. Ja yleensä jo ensimmäisenä päivänä kaikki ajatukset kohtuukäytöstä ja käytön lopettamisesta ovat väistyneet sen pakkomielteen tieltä, että ainetta on saatava heti lisää ja hinnalla millä hyvänsä.

Tänään olen kiitollinen siitä, ettei minun tarvitse taistella huumeiden käytön pakkomiellettä vastaan. Olen sen taistelun hävinnyt, myöntänyt täydellisen voimattomuuteni addiktioni suhteen ja antautunut. Siksi minun ei tarvitse enää käyttää. Sairauteni eteneminen on pysähtynyt, koska en syötä sille enää aineksia, joiden kautta se voisi jatkaa etenemistään, eli pysyn täysin erossa kaikista päihteistä.

Puhtaana oleminen avaa ovet elämälle, joka on minulle tänä päivänä täynnä valoa ja uusia mahdollisuuksia yhdessä toisten toipuvien addiktien, Jumalan ja läheisteni yhteydessä.

Hallinnan harha

Otsan takana on tuttua ja kotoisaa niin kauan, kun ei katso peiliin. Hui! Kuka on tuo olio, kumma kurppa, joka siellä haahuilee?

Sen jälkeen, kun on aamulla ennen ensimmäistä kofeiiniklikkiä katsellut omaa lasilta heijastuvaa hahmoaan, piirilevy otsan takana alkaa syöttää tyhjää. Persoonallisuus möttääntyy epämääräiseksi kummajaiseksi, kun peilikuva pitäisi synkronoida sisäiseen prosessoriin.

Näen jo itseni vanhainkodissa tutisevana rahjuksena höpisemässä: Voi, olen sisältä niin nuori! Nuorekas. Viriili. Piip.

Toisaalta olen addiktina onnenpekka, kun saan seurata ikääntymistäni. Alan jo olla suunnilleen sinut oman ikäni kanssa, vaikka se aiemmin on tuottanutkin suuria vaikeuksia.

Kun ensi kertaa todella tajusin, että vanhenen ja alan pikku hiljaa olla mariginaalitavaraa, tuli hätä käteen: jotain jäi teini-iässä kesken. Lähdin hyvistä bileistä liian aikaisin, jäi monta pulloa viinaa juomatta, paljon pilveä polttamatta, vauhtia vetämättä, mimmiä iskemättä.

Omat rajat vetäytyivät äärettömiin ja haastoivat päänupin seikkailuun.

Tyhmä sydän vastasi kutsuun ja joi ja veti yllin kyllin, pubista pubiin, kulmilta kulmille, laitoksesta laitokseen. Koko tuo kierros piti käydä läpi, ennen kuin pääsin tähän päivään, jossa vihdoin kykenen arvostamaan elämääni puhtaana ja raittiina.

Tänään minun on valvottava vastustaakseni elämäni suurinta harhaa: Hallinnan harhaa. En alusta alkaenkaan hallinnut huumeiden käyttöä, ja yhtä vähän hallitsen sitä tänään.

Tänään hyväksyn peilikuvani, joka kuvastaa vain persoonallisuuteni pintakuorta. Sisällä on paljon iloa ja rikkautta, lukemattomia mahdollisuuksia. Sen mahdollistaa minulle elämä  ilman huumeiden käyttöä ja pakkomielteitä, elämä, joka tänään asettuu eteeni uutena ja arvaamattomana ja jonka olen valmis hyväksymään ilman tarvetta kontrolloida sitä omilla keinoillani.

Tämä on elämää, johon olen saanut astua yksin Jumalan armosta.

Jukka Tolonen pääsi pirikoukusta

HELSINGIN SANOMAT / KAI SINERVO

amphetamine-sulphate

Kitaristi Jukka Tolonen tuomittiin törkeästä pahoinpitelystä ja huumausainerikoksesta toukokuussa 2008 ehdottomaan vankeuteen, josta hän vapautui marraskuussa 2009 – muuttuneena miehenä.

”Vankila oli parasta mitä mulle saattoi tapahtua, ja ilman sitä en olisi enää elossa. Mä olin huumeista niin heikossa kunnossa, että lääkärit kutsuivat jo lääketieteelliseksi ihmeeksi”, Tolonen sanoo HS:n haastattelussa.

Mitään sankaritarinaa hän ei halua selviytymisestään sepittää, vaan olla varoittava esimerkki.

Tolonen puhuu arkaillen ja häpeillen myös siksi, että tuomion aikana alkaneen muutoksen ”maksajaksi” joutui syytön sivullinen. Hän puukotti sekavassa mielentilassa kolmekymppistä naista kolmasti ylävartaloon, tosin ilman vakavia tai pysyviä vammoja. Ja lopulta anteeksi saaden.

”Vasta vankilassa aloin synnintunnossasi tajuta, mitä olin tehnyt, kuinka pohjalla olin elänyt ja kuinka pielessä elämänarvoni olivat olleet. Mä käytin amfetamiinia päivittäin kolmetoista vuotta”, sanoo Tolonen, joka vaikuttaa nyt paljon terveemmältä kuin kymmenen vuotta sitten.

Puhe etenee jäsennellysti, posket ovat pyöristyneet, ja hän on saanut amfetamiinin tuhoamien hampaiden tilalle uuden purukaluston, jota ei tarvitse hävetä ja peitellä.

”Mä en yritä teeskennellä. Viimeiset kaksi ja puoli päihteetöntä vuotta ovat olleet kovia, ja tulevat olemaan seuraavatkin. Mutta koskaan ei ole myöhäistä katua ja tehdä parannusta. Se on nyt mun pääpointti.”

Tolonen uskoo, että hänet pelasti viime kädessä vankilassa koettu voimakas uskonnollinen herätys – lääkäreiden, sosiaalityöntekijöiden ja vertaisryhmien sekä omaisten osuutta väheksymättä.

Jukka Tolosen virsialbumi Juudaan leijona julkaistaan helmikuussa. Laulamaan ryhtynyt Tolonen soittaa kitaristi Marzi Nymanin tuottamalla levyllä pianoa ja bassoa, mutta aika sankarikitaristina on ohi, sillä sormet eivät tottele kunnolla aivojen käskyjä.

Illuusioni ja jatkettu kama

Olen aina pitänyt tiettyä ihmisryhmää hieman kummallisena. He ovat niitä, jotka eivät ole kiinnostuneita huumeiden vaikutuksesta. Miten joku voi tyytyä vain siihen tajuntaan, jonka tämä maailma (joka siis on syvältä) hänelle tuottaa?

No, olen kylläkin tullut raskaasti petetyksi, se on myönnettävä. Kemia ei ollut vastaus siihen, mitä kaipasin ja halusin. Sen tuottama olotila johti addiktiosairauteen ja kuolemankierteeseen, vaikkakin se yhdessä monen muun elementin kanssa tuotti huimaavia kokemuksia. Olen ollut huipulla ja pohjalla, käynyt lävitse yhteiskunnan sosiaaliset kerrokset, lyöttäytynyt mariginaaleihin ja vaihtanut vaatteita, kunnes avuttomana ja toivottomana tarvitsin lopultakin juuri niiden apua, joita olin halveksinut ja pitänyt kummallisena.

Tekee kipeää katsella nuorten viihdekäyttäjien kokeiluja ja heidän orgastista hurmostaan, joka nielee neitseellisen sielun ja valaa identiteettiin hallinan harhaa. Vuosia, vuosia kestää nuoruus, voima ja ylimielisyys, jota on mahdotonta kelata takaisinpäin ja palata valintojen alkupisteeseen. Elämä kuluu vääjäämättä pursuttaen harhaa ikuisesta jatkuvuudestaan, kunnes se kuluttaa palavan ja suitsuavan sydämen loppuun ja paljastaa irvokkaat kuolemankasvonsa.

Mutta yhä kestää illuusio – saan sen helposti tajuntaani Pink Floydin traagisesta kohtalonsoundista, Claptonin sooloista valkoisessa huoneessa – taivaanrannan takaa marssivat keväisten kukkasten armeijat!

Kama olikin jatkettua alusta asti, ja ainoa mikä lopulta toimi, oli itse jatke.

Kemian hylättyäni annan hengen kohdata Totuutta salatuimpaan saakka. Vapaus on puhdasta kamaa, jota voi pitää kädessä, antaa sen taluttaa. Kristus alkoi kaiken, piti yllä universumia ja asettui Oveksi, josta minä olen käynyt sisälle ja löytänyt laitumen.

Pelaan, panen ja shoppaan kuin hullu

Useimmille lienee selvää, etteivät yksinomaan väliaikaista mielihyvää tuottavat harrastukset olekaan mikään ratkaisu huumehelvetistä toipumiseen. Mutta addiktina olen tottunut ja urautunut pakenemaan syviä sisäisiä ristiriitojani hankkimalla nopeasti saatavia nautinnon kokemuksia. 

Minun on omalla kohdallani varottava, kun puhdas ja päihteetön elämä alkaa suoda hyviä antejaan. Luonnon kauneus ja tuoksut, aistien tervehtyminen ja luonnollisen olotilan elpymisen suoma yksinkertainen tyydytys riittävät tekemään päivästä mukiinmenevän ja hyvän. Mutta jos päivä onkin huono, tunnetila ahdistava ja olo väsynyt, pää alkaa vanhaan malliin viestittää mielihyväkeskuksen olemassaolosta: Miten saisi reseptorit rullaamaan?

Joku alkaa pian kiihkeästi etsiä uutta kumppania tai jämähtää hillittömään seksiin tai pornosivuille, jotkut panevat pelikoneen pyörimään, toiset saattavat aloittaa rääkkäävän kuntokuurin tai mässäilyn. Ja kun kiksejä ei enää riittävästi irtoa, haetaan lopulta avuksi jälleen ne vanhat kunnon aineet.

Olen kiitollinen siitä, että olen oppinut ainakin jossain määrin armahtamaan itseäni ja tyytymään kunkin päivän antiin kerrallaan. Selvitäkseni elämän ajoittaisesta ahdistavuudesta minun ei välittömästi tarvitse pyrkiä muuttamaan ympäristöäni tai tunnetilaani joksikin muuksi.

Voin sen sijaan saada ennakkoluulottomuutta ja rohkeutta kohdata oman itseni, toiset ihmiset ja Jumalan sellaisina kuin ne ovat. Tämän voin tehdä parhaiten vuorovaikutuksessa toisten toipuvien kanssa. Voin etsiä ja löytää uutta kykyä elää tätä elämää sen omilla ehdoilla ja luottaa siihen, että se kantaa.

Voima, toivo ja kokemus

Toivo on elämää ylläpitävä voima. Toivon avulla ihminen voi selviytyä tilanteesta, johon joku toinen saattaa menehtyä. Toivoa ei koskaan kannata menettää. Niin kauan kuin on elämää, on myös toivoa.

Chilen kaivoskuilussa vankeina olleet ihmiset eivät menettäneet toivoaan. Siinä auttoi kanssaihmisten usko, toivo ja rakkaus, sekä myös konkreettinen toiminta kurimuksesta pääsemiseksi. ”Jumala tahtoi, että olen kaivoksessa ajattelemassa elämääni. Olen ajatellut ja moni asia muuttuu elämässäni”, sanoi Jimmy Sánchez, 19, kun hänet oli autettu ylös.

Aina on toivoa myös selviytyä addiktiosta ja riippuvuuden kurimuksesta. Selviytymiskokemus tuo voimaa, joka lisää edelleen toivoa.

Julkaisin tuon allaolevan muutaman vuoden takaisesta tragediasta kertovan runoni muistuttaakseni itseäni siitä, miten vakavasta sairaudesta addiktiossa on kysymys. Huumekuolema on aina äärimmäisen surullinen tapahtuma, surullisen elämän surullinen päätös.

Tosiasia on, että vain harvat kovien huumeiden koukkuun jääneet pääsevät irti käyttämisestä. Suurin osa kuolee aineisiin tai niiden seurauksiin. Itse olen kohdannut satoja ihmisiä, jotka kuitenkin ovat selvinneet. He ovat kerran tulleet tilanteeseen, jossa ovat nähneet mahdottomaksi enää jatkaa käyttämistä ja elää, ja hakeneet apua.

Silloin toivo on herännyt.

Toivo elää ja saa päivittäin ravintoa siitä yhteydestä, jossa ihmiset jakavat voimansa, toivonsa ja kokemuksensa yhdessä toistensa kanssa.