Asunto-ongelmia nistin arjessa

Hetkiä ennen elämää…

Herään Sininauhasäätiön Kurvin asuntolassa 19 neliön kämpässäni ovelta kuuluvaan jatkuvaan jyskytykseen. Kömmin vuoteeltani seinästä seinään risteilevän sähköpiuhaviidakon lävitse, pelkkä pyyherätti suojanani, kun ovi yhtäkkiä avataankin avaimella. Kolme tai neljä henkilökuntaan kuuluvaa kaveria katselee siinä minua silmät pyöreinä ja alkaa kysellä, miksi en ole kahteen viikkoon ollut paikalla tai avannut ovea.

Minä tarvitsen rauhaa ja olen levännyt, vastaan. Yksi heistä tuijottaa paljaita neulanjälkien peittämiä käsivarsiani ja tiedustelee, mitä nuo ilmassa risteilevät sähköjohdot merkitsevät. En ehdi selittää viittäkään minuuttia, kuinka minun oli johdettava sähköt stereoihin ja mikroon vessasta, koska tässä rakennuksessa palavat jatkuvasti sulakkeet eikä mikään muutenkaan toimi. Seuraavaksi minulle annetaan ukaasi: Ellet hakeudu nyt laitoshoitoon, joudut lähtemään tästä talosta.

NERON LEIMAUS !Myrtyneenä laahaudun naisystäväni alkoholistikämppään Kallioon, jossa pullon äärellä kehittyy nerokas idea: Sinä olet itsenäinen aikuinen mies, etkä alistu toisten paapomisiin ja kontrolliin, kumppani rohkaisee. Ja niinpä pukeudun tummaan siistiin pukuuni, joka minulla vielä on jäljellä ja sovin tapaamisen kauniaislaisen kartanonomistajattaren kanssa tämän vuokralle tarjoamaan yksiöön Munkkiniemessä.

Toisiakin katsojia on paikalla, mutta minä skarppaan puvussani ja tiedustelen vaativaan sävyyn rouvalta, onko taloyhtiö nyt varmasti rauhallinen free lance -kirjailijalle. En haluaisi työskennellä lasten metelöidessä ja juoppojen huudellessa portaikossa. Oi, toki tämä on hyvin rauhallinen, varmasti teille sopiva, rouva vakuuttelee, ja niinpä vuokrasopimus tehdään. Sen kunniaksi maistuu sitten kuppi ja vauhti monta päivää naisystäväni luona. Ja sitten muuttamaan!

Minulla on uudessa kämpässänikin ainainen pula rahasta ja kamasta, eikä naisystävä maksa käyttöäni muutoin kuin satunnaisesti maanisen tilan vaiheessaan, vaikka hänellä on kyllä rahaa juoda päivästä päivään ja kulkea taksilla Helsingin yöelämässä. Olen mustasukkainen, ellen yhteisen pubikierroksen jälkeen pääse hänen kanssaan sänkyyn – hän kun pokaa mieluummin toisten naisten ukkoja ja kääntää heidän lompakkonsa. No, tuleehan siitäkin säännöllisesti rahaa.

Tapaan sitten kaupunginteatterin kallioilla vanhan kaverini Spedun, joka sattuu olemaan kämppää vailla, ja koska saan häneltä mukavat piritöötit istuessamme siinä leudossa kevätillassa, lupaan hänelle sijan Munkkiniemen kämpässäni. Vastineeksi tietenkin saisin pussukan silloin tällöin. Spedu saa avaimet, asustelee ihan ihmisiksi ja pitää kämpän jopa siistinäkin.

Annnan siis Spedun asustella Munkassa, kun minä viihdyn vaihteeksi pitempään Kalliossa ja vietän rauhattomia päiviä ja öitä kumppanini kanssa, jonka kummallisiin mielijohteisiin minun pitää alistua, jotta pirihanat pysyisivät auki ja saisin hilloa vetämiseen. Olemme juuri lähdössä pubikierrokselle, kun vetäisenkin kunnon överit kämpässä ja putoan muutamaksi minuutiksi lattialle jäykkänä kuin kuollut kala. Ennen kuin kumppani ehtii soittaa ambulanssin, pomppaan pystyyn kuin vieteriukko ja alan suoltaa hänelle elämäni runoa yhteen putkeen kykenemättä lopettaa pulinaani.

Tässä ylieuforisessa tilassani hän saa minut houkuteltua pukeutumaan mustiin sukkahousuihin ja minimekkoonsa, joka ulottuu juuri ja juuri vesirajaan. Taksi odottaa, rahaa on ja hänestä olisi äärettömän hauskaa viedä minut kantapubikierrokselle ja esitellä naisystävänään. Minähän tottelen ja näytän hänen mielestään upealta. Liihottelemme sitten taksiin ja minä sulaudun kaupungin yöelämään pää pilvissä kuin Euroopan omistaja välittämättä vähääkään siitä, mitä minulla on päälläni, saati sitten ihmisten reaktioista tai sanomisista. Minulla on haastavaa asiaa lukemattomille pöytäseurueille, kiire juomaan drinkkejä, tanssimaan ja puhumaan kaikista asioista maan ja taivaan välillä. Kukaan ei ole huomaavinaankaan asuani, tai itse en pane sitä vain merkille.

Loppuyöstä palaamme sitten Kallioon ja minä valvon vielä koko seuraavan päivän hyrrän pyöriessä edelleenkin vinhasti päässäni. Pistäydyn aamupäivällä alhaalla kaupassa hakemassa olutta ja siideriä. Minulla on silloin nuo asusteet vielä ylläni, ja olutkaappia täyttävä mies vilkaisee silmiään hieroen ohitseen kulkevaa ilmestystä – ja hymyilee minulle sitten leveästi! Tekee mieli vetää turpiin, ja kassalla alkaa jo hävettää koko tämä heiluminen. Kehitän tästä tietysti valtaisan riidan naisystäväni kanssa.

Emme ole vielä päässeet yhteisymmärrykseen siitä, kenen idea tämä transupelleily oli, kun väittelymme keskeyttää auki tempautuva ovi, josta ryntää neljä poliisia sisälle. Minut napataan käsirautoihin ja viedään Tikkurilan poliisivankilaan syytä kertomatta. Minulla ei ole rynnäkön hetkellä vaatteitakaan, eikä minun anneta edes kunnolla pukeutua – hyvä etteivät napanneet siinä toisessa asussa! Kamaa eivät onneksi löytäneet, eivätkä sitä niin etsineetkään.

Neljän päivän sellissä lepäämisen ja syömisen jälkeen minulle näytetään sitten kuvia Munkkiniemen kämppäni kellarista. Sen pitkälle käytävälle on raahattu suunnilleen kaikki Munkkiniemen Puistotien polkupyörät ja lisäksi kuulen, että asuntoni on täynnä taloyhtiön ullakolta varastettua tavaraa. Tikkurilassa on tehty myös murto kännykkäkauppaan, ja jotenkin saatan kuulemma liittyä asiaan. Minä en todellakaan tiedä mistään mitään, mutta manaan mielessäni Spedua, jolta tällaista saattoi luonnollisesti odottaakin.

Palaan Tikkurilan poliisivankilasta sitten Alkon kautta omaan kämppääni nukkumaan ja herään Spedun rynnätessä sisään. Hän painuu suoraan jääkaapille ja löytää kuin löytääkin sinne jättämänsä pirivedot, joita minä en ole huomannut ja nykäisee tietysti joka viivan omaan hihaansa. Pian sisään perässä tulevat vuokraemäntä ja poliisi. No niin. Jatkohan on selvää, eli ihan sitä samaa vanhaa: Ei enää omaa kämppää, rahaa tai mitään muutakaan.

Lennän siis ulos asunnosta, joka vuokraemännän järkytykseksi ei enää lainkaan muistuta free lance -kirjailijan työhuonetta, vaan ennemminkin jonkinlaista itämaisen basaarin ja yleisen käymälän kaoottista välimuotoa.

Ja juuri sellaiseltahan näyttää myös nistin arki.

– Kiitokset Sininauhasäätiölle tuesta ja pitkästä pinnasta

Seikkailuja ja seksiä…

Puhtaana elävällä addiktilla on usein pitkä tie oppia valvomaan elämässään niitä asioita, jotka juuri hänen kohdallaan voivat johtaa takaisin huumeiden käyttämiseen. Ainakin minulla. Esimerkiksi seikkailunhalu, jännitys, shoppailu, urheilu, hyvä ruoka, taiteellisuus, muoti tai seksi ovat yleisesti elämään kuuluvia ja mielihyvää tuottavia asioita. Jokin niistä voi kuitenkin tuottaa minulle myös vaarallisia hankaluuksia, kun se menee överiksi.

Amfetamiinin stimuloima seikkailunhalu voi johtaa itsetuhoiseen käyttäytymiseen. Mielestäni oli todella jännittävää esimerkiksi heittää polkupyörä metrokiskoille ja hypätä itse perässä pelastamaan sitä.  Ystävälleni taas syntyi vastustamaton halu päästä murtamaan kellareita.

Saman aineen aikaansaama seksuaalinen viritys lisää mielihyvähakuisuutta ja pyrkimystä nautinnon maksimointiin. Eikä siihen aina tarvita edes kumppania, pirivetojen kihahtaessa tukkaan monilla alkaa meno välittömästi. Nisti, joka jämähtää yleiseen vessapömpeliin kuudeksi tunniksi masturboimaan, on kaikkien mielestä säälittävä, mutta hän itse fantasioineen kokee olevansa seitsemännessä taivaassa.

Ja vasta, kun sama meno on yhtäjaksoisesti jatkunut kenties neljä tai viisi vuorokautta, energia loppuu ja hän kokee itsekin olevansa häpeällinen ja säälittävä.

Puhtaana minun on etsittävä terveempiä tai kokonaan korvaavia muotoja seikkailunhalulleni. Ja edellämainitun kaverini on parasta välttää murtohommia, mikäli haluaa säilyä raittiina. Seksi- ja muiden fantasioiden hallitseminen saattaa usein olla jo vaikeampaa, mutta niissäkin minun on tunnistettava entiset addiktiiviset käytösmallini ja haettava toisia raiteita, jotten joudu esim. tuhoisiin ihmissuhteisiin.

En siis halua antaa entisten virheideni pujahtaa elämääni kuin varkain, mikä olisi minulle helppoa ja luontaista. Oma kokemus kertoo jo riittävästi, että silloin joudun lopulta käyttämään.

Onneksi en ole näissä puhtaana elämisen uusissa seikkailuissani yksin, vaan minulla on puhtaita narkomaaniystäviä, joiden kanssa saan jakaa tänäänkin elämisen ilon.

Kaikki hallinnassa

Mikä on holistin määre –
päässäänkö kääre
jälkeen parin pienen,
kun jysäriin ennen kokemattomaan
aamulla herää ja kysyy:
”Missä lienen?”
ja kamppeensa vieraan luota kerää?

Ei, on holistilla aina jano,
vaikkei sitä sano –
sen tuumii osaavansa peittää.
On ihanteenaan kohtuukäyttö,
vaikka kunnon salapohjat
joka lähtöön täytyy heittää –
”On kaikki hyvin”, vaikka karanneet on ohjat.

– Veccio

Ihmisen korvaaminen pillerillä

Addiktille on helpompaa saada kemiallisen euforian tuoma valheellisen itsetunnon harha ja heittäytyä vastuuttomuuteen, kuin kohdata oma rikkinäisyytensä  ja kipunsa. Sen voi havaita, kun lukee edellistä postiani, joka nyt tuntuu selittelevältä itsekusetukselta. Minähän lähdin sen jälkeen juomaan viinaa.

Jokin minussa, jota ei saisi olla olemassa, pyrkii esiin. Kaikkitietävä, maailmoja syleilevä egoni vaatii kaikkien huomiota ja ihastelevaa ihmettelyä.

No, ainakin huomiota on tullut metroasemilla, kaduilla ja Kallion pikkukapakoissa. Ihastelevaa ihmettelyä sai viimeksi lähinnä baarimikko, joka taitavasti luotsasi häirikön ulos.

Mutta tuo kokonaisuuden ja eheyden tunteen tarve minussa on terve ja todellinen. Viina- piri- tai missä tahansa nousukiidossa aivokemia aktivoi kuitenkin vain rajoitetusti mielihyväkeskusta ja keskushermostoa tuoden itsevarmuuden ja eheyden hetkellisen illuusion. Ja turha väittää, ettei se sillä hetkellä tuntuisi makealta.

Mutta se on vähän sama, kuin korvaisi rakastetun ihmisen pillerillä, joka tuottaa aivosoluihin läheisyyden illuusion. Silloin sitä vain riutuu ja viruu yksinäisyytensä vankina sen sijaan, että panisi itsensä kokonaan likoon ja kohtaisi todella toisen ihmisen. Ja sekä itsensä että toinen on kohdattava kaikkine puolineen, avoimesti ja rehellisesti, jos tahtoo oppia rakastamaan. 

Viina ja huumeet tappavat sen kyvyn tehokkaimmin. Addiktiosta toipumisen laji ei ole niitä helpoimpia. Mutta tuleen ei pidä jäädä makaamaan, yksin ei pidä jäädä ja taaksensa ei kannata vilkuilla.

Siksi tahdon tänään elää raittiina ja jakaa voimani, toivoni ja kokemukseni yhdessä toisten toipuvien alkoholistien ja narkomaanien kanssa.

Eheys?

Eheyden, kokonaisuuden kokemus. Sitä se on, mitä haen. Joskus lapsena, pienenä koululaisena, muistan sen kokeneeni. Hetki, jolloin avauduin sydämestäni ja puhuin ja puhuin…

En edes muista, mitä puhuin. Sittemmin jokin esto, pelko tai arkuus valtasi. Kunnes ensi humala kolmetoistavuotiaana Töölönlahden puistossa humahti olemukseen tuoden kaivatun rohkeuden, uskalluksen avautua ja puhua. Puhumattakaan suuresta rakkaudestani, amfetamiinista.

Olen kokenut, että usko tuo todellisen eheyden kokemuksen. Silloin kun se on kokosydämistä ja vilpitöntä.

Addiktiosta puheen ollen, sairauteeni kuuluu kysymys, haluanko aina edes olla kokonainen ja eheä. Persoonallisuuteni eri puolien eriytyessä ja urautuessa omiin roolihahmoihinsa tuntuu kuin addiktiivinen puolenikin olisi eräänlaista rikkautta.

Tosi kipeän tuntuista ajattelua. Ja vielä: Viettelys, addiktiivinen houkutus on myös kokonaisvaltainen kokemus. Ja periksi antamisen hetken hurma kuin seksiä.

Vai olenko eheä juuri tällaisena, silloin, kun minulla on johtotähti, jota seurata? Mutta kun en aina pysty.

Ainoaksi toivoksi siis jää: Oma kointähteni, my lucky star, You lead me on.

Kun varjo pääsee hengittämään

Riippuvuuteni alkuaikoina hain apua terapiasta. Terapeuttini sanoi, ettei minun varjoni pääse hengittämään. Siksi se aika ajoin rikkoo riemuiten rajansa ja rypee viettiensä viemänä rapakossa.

Hän oli oikeassa. Tarve käyttää huumeita on minussa kuin lihaani istutettu vietti, saman kaltainen kuin seksivietti, itsesäilytysvietti tai sosiaalinen vietti. Luontaisilla vieteillä on tietenkin oma paikkansa elämää suojaavina ja ylläpitävinä tarpeina. Ja jos nämä tarpeet eivät tavalla tai toisella saa täyttyä, ne purkautuvat pakonomaisena toimintana, joka ei enää rakenna vaan tuhoaa.

Tällä hetkellä minulla ei onneksi ole ongelmia näiden luontaisten tarpeiden kanssa – mutta addiktioni suhteen minun on löydettävä keinoja, joilla saisin ”varjon hengittämään”.

Olen löytänyt itselleni ainakin toimivan hengellisyyden. Uskoni avulla saan näkemystä, voimaa ja toivoa niin, että valo voi langeta varjooni ja hälventää sen. Rukouksessa ja Raamatun lukemisessa löydän yhteyden omaan korkeampaan voimaani, ylösnousseeseen Kristukseen.

Mutta vaikka päivä näin pääsee paistamaan risukasaankin, pelkkä usko ei ole estänyt minua narkkaamasta ja rypemästä. Tarvitsen siihen myös toisia addikteja, joiden kanssa voin jakaa varjoni. Ellen näin tee ja jaa varjoani puhtaana elävien kanssa, jaan sen pian käyttävien kanssa, kuten on tapahtunutkin.

Kiitos siis Jumalalle ja kaikille narkomaaneille, että olette olemassa.

Mikä tuhoaa minut

Neljän päivän relapsi. P niin kuin paska. P niinkuin pirireissu.

Kaava on aina sama: Lopulta kotiin nukkumaan, sitten muutama päivä toipumista, katumusta, rukousta. Ajatus kamasta ei herätä mitään haluja, nyt alkaa siis uusi aika.

Noin viikon kuluttua ollaan sitten tutulla vaaravyöhykkeellä. Vaikka kaikki olemuksessani puhuu edelleenkin toipumisen jatkamisen ja puhtaana olemisen puolesta, sormi painaakin puolihuolimattomasti puhelimen näppäimistöstä tutun numeron.

– Olisko mitään akuuttia..?

Ja taas mennään. Mutta tällä kertaa Jumala varjeli: Aineen hankkiminen epäonnistui. Illalla on jo kiitollinen mieli siitä, ettei kierre päässytkään jatkumaan.

En ihmettele, jos joku ajattelee: Noinko heikoilla olet, miksi oikein pelleilet elämäsi kanssa, miksi pelaat venäläistä rulettia kaksipiippuisella haulikolla? Mikset poista numeroita?

Usein tuumin, että addiktioni tuhoaa lopulta minut ja kuolen aineisiin tai niiden seurauksiin. Mutta tutkiessani itseäni syvemmin näen, ettei riippuvuussairauteni sinänsä siihen kykene, minut tuhoaa tämä itsekeskeinen individualismi. Yritykset selvitä yksin ja omalla tavallani – tiedänhän itse parhaiten, mitä minulle kuuluu.

Addiktio minussa ei ilmene vain aineen himona, se pyrkii eristämään minut muista, yksilöimään egoni väärällä tavalla. En ole käynyt viime aikoina ryhmissä, jossa voin jakaa voimani, toivoni ja kokemukseni ja epäonnistumiseni toisten addiktien kanssa. Sen sijaan filosofoin itsekseni suurten visioiden äärellä ja pohdin elämän syvyyttä.

Pian ajatus 12 askeleen toipumisohjelmaan ja säännöllisiin ryhmäkäynteihin sitoutumisesta alkaa tuntua minusta liian naivilta ja yksinkertaiselta. Ja niin loistavat visioni sankarillisesta oman tien kulkemisesta ”yksin Jumalani kanssa” johtavat minut lopulta filosofoimaan puistossa piikki hihassa. Ja sitten olen todella yksin.

Kiitos, Jumala, toisista toipuvista addikteista, joiden pariin saan mennä joka päivä ja jakaa ryhmässä elämäni ja vapautua käyttämisen pakkomielteestä! Tahdon vapaaehtoisesti sitoutua toipumiseeni – en yksin – vaan vuorovaikutuksessa yhdessä toisten toipuvien kanssa, enkä oman pääni mukaan, vaan 12 askeleen hengellisen toipumisohjelmaan uudelleen sitoutuen.

Ja näin nujertaa elämääni uhkaavan individualismin ja eristyneisyyden paholaisen.