Naimisissa amfetamiinin kanssa (osa II)

Avioliitossa amfetamiinin kanssa ei voi olla uskoton kuin yhdellä tavalla: Olla käyttämättä. Mutta uskottomuuden saa joka kerran anteeksi. Piri on uskollinen rakastaja, se ottaa aina avosylin vastaan armaansa, joka hairahtui hetkeksi tai pidemmäksi ajaksi puhtauden tielle. Avioeroa ei myönnetä koskaan. Vaikka omalta puoleltasi eroaisit iäksi, toipuisit pakkomielteisestä riippuvuudesta ja ehtisit jo unohtaakin aineen, ei tarvita kuin yksi annos uudelleen, niin olette jälleen yhdessä. Ja sen jälkeen et enää taaskaan itse päätä, mitä teet seuraavana päivänä.

Asia voi toki olla myös toisin: Ehkä kykenetkin aloittamaan ja lopettamaan juuri niin kuin itse haluat. Mutta silloin et olekaan naimisissa, et ole addikti. Omalla kohdallani epävarmuudesta ei ole tarvis kärsiä: Sen myöntäminen, että olen addikti, parantumattomasti, etenevästi ja kuolemaan saakka kykenemätön hallitsemaan käyttämistäni, on ollut minulle ainoa tie ulos tästä helvetillisestä avioliitosta.

Mutta kesti kauan, ennen kuin oman voimattomuuteni tuottama tappio oli minulle sisäistä realismia. Sillä voimasta, forssista, virrasta tässä kaikessa juuri on kyse!

Vihaan voimattomuutta, nuhjuamista ja alistuvaa vaipumista raskaaseen raahustamiseen arjen huolien keskelle. Vihaan pikkupoikamaista arkuuttani, pelokkuuttani ja epävarmuuttani elämän keskellä, joka velloo ympärilläni kuin uhkaava meri täynnä romua ja joka ei suostu koskaan asettumaan haluamaani järjestykseen vaan pakottaa minut mukautumaan kaikenlaisiin epämiellyttäviin velvollisuuksiin.

ilaJa yhä uudelleen uskollinen puolisoni vakuutti minulle kaiken keskellä:

– Et ole todella sellainen surkimus, älä suostu siihen! Minä räjäytän sinut vapauteen, nostan sinun todellisen minäsi esille loistamaan – ja tuon julkean, hallitsemattoman, todellisuudeksi tai arjeksi kutsutun ahdistajan, saat omaksi alamaiseksesi – sinä hallitset sitä mennen tullen kuin kunkku!

Ja vaikka se merkitsi parhaimmillaankin jämähtämistä kuudeksitoista tunniksi seksifantasioihin  Kaisaniemen puiston automaattiseen vessapömpeliin ilman mitään tajua ajan kulumisesta, voitti se tylsän arjen ja maksoi vaivan – niin vakuutimme toisillemme.

Mainokset

Naimisissa amfetamiinin kanssa (osa I)

Nyt, kun aikaa lienee kulunut tarpeeksi, pystyn jotenkin käsittelemään viha-rakkaussuhdettani sinuun kokonaisuutena. Vaikka kipua kyllä vieläkin tuntuu.

Eittämättä olet ollut elämäni kiihkein, traagisin ja tuhoisin rakkaus. Kenenkään ja minkään vuoksi en ole uhrannut niin paljon sieluani, ruumistani, aikaani, rahojani, terveyttäni ja elämääni kuin sinun vuoksesi – yhä uudelleen ja uudelleen. Monta kertaa olen vannonut, etten enää ikinä halua olla kanssasi missään tekemisissä – ja yhtä monta kertaa olen palannut luoksesi antautuen jälleen himokkaaseen syleilyysi.

Sinä hiivit elämääni flirttaillen ja kauniisti hymyillen. Olin pelokas, arka ja väsynyt elämän rutiiniin. Pienet varovaiset annokset valkoista pulveria kahviin sekoitettuna saivat minut tuntemaan itseni helpottuneeksi ja vapautuneeksi. Seurassasi tunsin itseni pidetyksi ja minä pidin sinusta ja muista ihmisistä.

Jaksoin kävellä kanssasi kaupunginosista toisiin, vain nauttien seurastasi. Vakuutit minulle, kuinka miellyttävä olenkaan ja kuinka elämä, kesä, luonto ja kaikki hymyilevät meille, rakastuneille romantikoille.

Menimme sitten kihloihin. Nenän kautta hivuttauduit kirkkaina säkeninä suoraan takaraivooni ja sait minut nopeammin nousukiitoon. Suhteemme lähentyi ja tapailimme entistä useammin.

Vihdoin menimme naimisiin. Kuinka kirpaisevan suloinen olitkaan tunkeutuessasi neulan kautta käsivarteeni ja ottaessasi koko kehoni lämpimään, hellään syleilyysi. Kuherrusaikamme tässä vaiheessa näytit kuitenkin jo toisenkin puolesi. Muutamien päivien kuluttua uuvutit minut ja kerroit minulle kaikenlaisia kauheuksia minun kykenemättä muuhun kuin makaamaan avuttomana vuoteessa ja hikoilemaan päiväkausia.

Apeana jatkoin matkaa ilman sinua, tuntematta sinuun vähään aikaan lainkaan viehätystä. Ajattelinkin jo jättää sinut. Mutta kuinka väärässä olinkaan!

Paras lääke addiktioon

YLE haastatteli joulupäiväksi sosiaalipsykologi Janne Viljamaata, joka on tutkinut addiktioita.

– Kauppojen hyllyt on rakennettu niin, että suklaariippuvaiselle on aina tarjolla suklaata, hän sanoo. Karkit on sijoitettu sopivasti kassan viereen. Addiktin aivoissa syttyy valo, kun hän näkee lempipatukkansa.

– Aina kun menemme kauppaan, mielihyväjärjestelmä pärähtää päälle. Se on kuin magneettikuvauksessa: aivoissa näkyy joulukuusen valot, jotka hehkuvat punaisena.

Viljamaan mukaan addiktio on koodattu valmiiksi ihmisen geeneihin. Kaikista ei kuitenkaan tule riippuvaisia.

Addikti parantaa tyhjää oloa nopeilla nautinnoilla: viina, seksi tai uusi kenkäpari.

– Ihminen ajattelee poistavansa epämääräisen ahdistuksen shoppaamalla. Lopulta jäljellä on tarpeeton tavara, mutta ahdistus ei poistunutkaan. Addikti tarvitsee koko ajan lisää.

Paras mielialalääke ovat Viljamaan mukaan toiset ihmiset. Ihmisten seurassa aivot alkavat erittää mielihyvää tuottavaa serotoniinia.

Tutkija siis toteaa uutisessa sen, minkä jokainen toipuva addikti hyvin tietää.

Käyttävän narkkarin ja holistin elämää leimaavat täydellinen itsekeskeisyys ja pohjaton tarve hakeutua omaan eristyneeseen mielihyvävankilaansa. Itseriittoisuuden harha esti minua ennen muuta hakeutumasta avoimeen ja läpinäkyvään vuorovaikutukseen toisten ihmisten kanssa.

”Päihderiippuvuus on sairaus, jossa elämään sopeutumiseen käytetään mitä hyvänsä muuta keinoa kuin ihmisten välistä vuorovaikutusta.” Tämän määritelmän antaa addiktiosta toipumisen tienraivaaja professori Gitlow. Hänen painotuksensa on vuorovaikutuksessa, koska kun turvaudumme mihin hyvänsä päihteeseen selviytyäksemme elämästä, me heikennämme vakavasti kykyämme olla vuorovaikutuksessa itsemme, toisten ihmisten ja Jumalamme kanssa.

Sosiaaliset pelot, ahdistuneisuus, epäluulot ja alemmuudentunne olivatkin tuttuja seuralaisiani, kun jouduin välillä kauhukseni elämään selvin päin. Mutta kas kummaa: Nousuhumalassa ja amfetamiinivauhdissa, helpotus oli sanoinkuvaamaton, kun tuskan viitta putosikin harteilta kuin taikaiskusta. Olin jälleen hetken aikaa seurallinen, peloton ja itsevarma. Serauksena tästä oli tietenkin se, että selvin päin eläminen oli jälleen entistäkin ahdistavampaa.

Ongelmani on kauan aikaa siis ollut se, miten ihmeessä päästä elämään selvin päin niin, että tulisi jotenkin toimeen oman päänsä ja toisten ihmisten kanssa – sekä syvimmällä tasolla, miten elää sovinnossa Jumalansa kanssa ja kokea toteuttavansa elämäsä tarkoitusta.

Addiktio, pakkomielteinen tarve saada nopea mielihyvä piikin, ryyppäämisen, shoppaamisen tai seksin kautta, ei synny syvällisen pohdinnan, järkeilyn ja päättelyn tuloksena. Siksi sitä ei myöskään voiteta pohtimalla, järkeilemällä tai päättelemällä. Addikti itse on kaikkein suurin pohtija, järkeilijä ja päättelijä, kunhan ensin on saanut himoitsemansa annoksen ja pääsee selittämään ongelmansa olemattomaksi.

Vasta, kun käyttämisen jatkamisen tuska käy suuremmaksi kuin sen lopettamisen tuska, addikti taipuu hakemaan apua.

Pikku hiljaa elämä selvin päin, puhtaana, on alkanut maistua paremmalta. Se on edellyttänyt minulta ennen kaikkea, että olen myöntänyt olevani täysin voimaton addiktiooni nähden ja kääntynyt pyytämään apua itseäni suuremmalta voimalta. Tätä tietä haaveet aineiden ja muiden pikanautintojen tuottamasta euforiasta ovat korvautuneet tämänhetkisen elämäni, ilojeni, surujeni, voimani, toivoni ja kokemukseni avoimella jakamisella toisten toipuvien addiktien, ystävieni ja läheisteni kanssa.

Asunto-ongelmia nistin arjessa

Hetkiä ennen elämää…

Herään Sininauhasäätiön Kurvin asuntolassa 19 neliön kämpässäni ovelta kuuluvaan jatkuvaan jyskytykseen. Kömmin vuoteeltani seinästä seinään risteilevän sähköpiuhaviidakon lävitse, pelkkä pyyherätti suojanani, kun ovi yhtäkkiä avataankin avaimella. Kolme tai neljä henkilökuntaan kuuluvaa kaveria katselee siinä minua silmät pyöreinä ja alkaa kysellä, miksi en ole kahteen viikkoon ollut paikalla tai avannut ovea.

Minä tarvitsen rauhaa ja olen levännyt, vastaan. Yksi heistä tuijottaa paljaita neulanjälkien peittämiä käsivarsiani ja tiedustelee, mitä nuo ilmassa risteilevät sähköjohdot merkitsevät. En ehdi selittää viittäkään minuuttia, kuinka minun oli johdettava sähköt stereoihin ja mikroon vessasta, koska tässä rakennuksessa palavat jatkuvasti sulakkeet eikä mikään muutenkaan toimi. Seuraavaksi minulle annetaan ukaasi: Ellet hakeudu nyt laitoshoitoon, joudut lähtemään tästä talosta.

NERON LEIMAUS !Myrtyneenä laahaudun naisystäväni alkoholistikämppään Kallioon, jossa pullon äärellä kehittyy nerokas idea: Sinä olet itsenäinen aikuinen mies, etkä alistu toisten paapomisiin ja kontrolliin, kumppani rohkaisee. Ja niinpä pukeudun tummaan siistiin pukuuni, joka minulla vielä on jäljellä ja sovin tapaamisen kauniaislaisen kartanonomistajattaren kanssa tämän vuokralle tarjoamaan yksiöön Munkkiniemessä.

Toisiakin katsojia on paikalla, mutta minä skarppaan puvussani ja tiedustelen vaativaan sävyyn rouvalta, onko taloyhtiö nyt varmasti rauhallinen free lance -kirjailijalle. En haluaisi työskennellä lasten metelöidessä ja juoppojen huudellessa portaikossa. Oi, toki tämä on hyvin rauhallinen, varmasti teille sopiva, rouva vakuuttelee, ja niinpä vuokrasopimus tehdään. Sen kunniaksi maistuu sitten kuppi ja vauhti monta päivää naisystäväni luona. Ja sitten muuttamaan!

Minulla on uudessa kämpässänikin ainainen pula rahasta ja kamasta, eikä naisystävä maksa käyttöäni muutoin kuin satunnaisesti maanisen tilan vaiheessaan, vaikka hänellä on kyllä rahaa juoda päivästä päivään ja kulkea taksilla Helsingin yöelämässä. Olen mustasukkainen, ellen yhteisen pubikierroksen jälkeen pääse hänen kanssaan sänkyyn – hän kun pokaa mieluummin toisten naisten ukkoja ja kääntää heidän lompakkonsa. No, tuleehan siitäkin säännöllisesti rahaa.

Tapaan sitten kaupunginteatterin kallioilla vanhan kaverini Spedun, joka sattuu olemaan kämppää vailla, ja koska saan häneltä mukavat piritöötit istuessamme siinä leudossa kevätillassa, lupaan hänelle sijan Munkkiniemen kämpässäni. Vastineeksi tietenkin saisin pussukan silloin tällöin. Spedu saa avaimet, asustelee ihan ihmisiksi ja pitää kämpän jopa siistinäkin.

Annnan siis Spedun asustella Munkassa, kun minä viihdyn vaihteeksi pitempään Kalliossa ja vietän rauhattomia päiviä ja öitä kumppanini kanssa, jonka kummallisiin mielijohteisiin minun pitää alistua, jotta pirihanat pysyisivät auki ja saisin hilloa vetämiseen. Olemme juuri lähdössä pubikierrokselle, kun vetäisenkin kunnon överit kämpässä ja putoan muutamaksi minuutiksi lattialle jäykkänä kuin kuollut kala. Ennen kuin kumppani ehtii soittaa ambulanssin, pomppaan pystyyn kuin vieteriukko ja alan suoltaa hänelle elämäni runoa yhteen putkeen kykenemättä lopettaa pulinaani.

Tässä ylieuforisessa tilassani hän saa minut houkuteltua pukeutumaan mustiin sukkahousuihin ja minimekkoonsa, joka ulottuu juuri ja juuri vesirajaan. Taksi odottaa, rahaa on ja hänestä olisi äärettömän hauskaa viedä minut kantapubikierrokselle ja esitellä naisystävänään. Minähän tottelen ja näytän hänen mielestään upealta. Liihottelemme sitten taksiin ja minä sulaudun kaupungin yöelämään pää pilvissä kuin Euroopan omistaja välittämättä vähääkään siitä, mitä minulla on päälläni, saati sitten ihmisten reaktioista tai sanomisista. Minulla on haastavaa asiaa lukemattomille pöytäseurueille, kiire juomaan drinkkejä, tanssimaan ja puhumaan kaikista asioista maan ja taivaan välillä. Kukaan ei ole huomaavinaankaan asuani, tai itse en pane sitä vain merkille.

Loppuyöstä palaamme sitten Kallioon ja minä valvon vielä koko seuraavan päivän hyrrän pyöriessä edelleenkin vinhasti päässäni. Pistäydyn aamupäivällä alhaalla kaupassa hakemassa olutta ja siideriä. Minulla on silloin nuo asusteet vielä ylläni, ja olutkaappia täyttävä mies vilkaisee silmiään hieroen ohitseen kulkevaa ilmestystä – ja hymyilee minulle sitten leveästi! Tekee mieli vetää turpiin, ja kassalla alkaa jo hävettää koko tämä heiluminen. Kehitän tästä tietysti valtaisan riidan naisystäväni kanssa.

Emme ole vielä päässeet yhteisymmärrykseen siitä, kenen idea tämä transupelleily oli, kun väittelymme keskeyttää auki tempautuva ovi, josta ryntää neljä poliisia sisälle. Minut napataan käsirautoihin ja viedään Tikkurilan poliisivankilaan syytä kertomatta. Minulla ei ole rynnäkön hetkellä vaatteitakaan, eikä minun anneta edes kunnolla pukeutua – hyvä etteivät napanneet siinä toisessa asussa! Kamaa eivät onneksi löytäneet, eivätkä sitä niin etsineetkään.

Neljän päivän sellissä lepäämisen ja syömisen jälkeen minulle näytetään sitten kuvia Munkkiniemen kämppäni kellarista. Sen pitkälle käytävälle on raahattu suunnilleen kaikki Munkkiniemen Puistotien polkupyörät ja lisäksi kuulen, että asuntoni on täynnä taloyhtiön ullakolta varastettua tavaraa. Tikkurilassa on tehty myös murto kännykkäkauppaan, ja jotenkin saatan kuulemma liittyä asiaan. Minä en todellakaan tiedä mistään mitään, mutta manaan mielessäni Spedua, jolta tällaista saattoi luonnollisesti odottaakin.

Palaan Tikkurilan poliisivankilasta sitten Alkon kautta omaan kämppääni nukkumaan ja herään Spedun rynnätessä sisään. Hän painuu suoraan jääkaapille ja löytää kuin löytääkin sinne jättämänsä pirivedot, joita minä en ole huomannut ja nykäisee tietysti joka viivan omaan hihaansa. Pian sisään perässä tulevat vuokraemäntä ja poliisi. No niin. Jatkohan on selvää, eli ihan sitä samaa vanhaa: Ei enää omaa kämppää, rahaa tai mitään muutakaan.

Lennän siis ulos asunnosta, joka vuokraemännän järkytykseksi ei enää lainkaan muistuta free lance -kirjailijan työhuonetta, vaan ennemminkin jonkinlaista itämaisen basaarin ja yleisen käymälän kaoottista välimuotoa.

Ja juuri sellaiseltahan näyttää myös nistin arki.

– Kiitokset Sininauhasäätiölle tuesta ja pitkästä pinnasta

Seikkailuja ja seksiä…

Puhtaana elävällä addiktilla on usein pitkä tie oppia valvomaan elämässään niitä asioita, jotka juuri hänen kohdallaan voivat johtaa takaisin huumeiden käyttämiseen. Ainakin minulla. Esimerkiksi seikkailunhalu, jännitys, shoppailu, urheilu, hyvä ruoka, taiteellisuus, muoti tai seksi ovat yleisesti elämään kuuluvia ja mielihyvää tuottavia asioita. Jokin niistä voi kuitenkin tuottaa minulle myös vaarallisia hankaluuksia, kun se menee överiksi.

Amfetamiinin stimuloima seikkailunhalu voi johtaa itsetuhoiseen käyttäytymiseen. Mielestäni oli todella jännittävää esimerkiksi heittää polkupyörä metrokiskoille ja hypätä itse perässä pelastamaan sitä.  Ystävälleni taas syntyi vastustamaton halu päästä murtamaan kellareita.

Saman aineen aikaansaama seksuaalinen viritys lisää mielihyvähakuisuutta ja pyrkimystä nautinnon maksimointiin. Eikä siihen aina tarvita edes kumppania, pirivetojen kihahtaessa tukkaan monilla alkaa meno välittömästi. Nisti, joka jämähtää yleiseen vessapömpeliin kuudeksi tunniksi masturboimaan, on kaikkien mielestä säälittävä, mutta hän itse fantasioineen kokee olevansa seitsemännessä taivaassa.

Ja vasta, kun sama meno on yhtäjaksoisesti jatkunut kenties neljä tai viisi vuorokautta, energia loppuu ja hän kokee itsekin olevansa häpeällinen ja säälittävä.

Puhtaana minun on etsittävä terveempiä tai kokonaan korvaavia muotoja seikkailunhalulleni. Ja edellämainitun kaverini on parasta välttää murtohommia, mikäli haluaa säilyä raittiina. Seksi- ja muiden fantasioiden hallitseminen saattaa usein olla jo vaikeampaa, mutta niissäkin minun on tunnistettava entiset addiktiiviset käytösmallini ja haettava toisia raiteita, jotten joudu esim. tuhoisiin ihmissuhteisiin.

En siis halua antaa entisten virheideni pujahtaa elämääni kuin varkain, mikä olisi minulle helppoa ja luontaista. Oma kokemus kertoo jo riittävästi, että silloin joudun lopulta käyttämään.

Onneksi en ole näissä puhtaana elämisen uusissa seikkailuissani yksin, vaan minulla on puhtaita narkomaaniystäviä, joiden kanssa saan jakaa tänäänkin elämisen ilon.

Kaikki hallinnassa

Mikä on holistin määre –
päässäänkö kääre
jälkeen parin pienen,
kun jysäriin ennen kokemattomaan
aamulla herää ja kysyy:
”Missä lienen?”
ja kamppeensa vieraan luota kerää?

Ei, on holistilla aina jano,
vaikkei sitä sano –
sen tuumii osaavansa peittää.
On ihanteenaan kohtuukäyttö,
vaikka kunnon salapohjat
joka lähtöön täytyy heittää –
”On kaikki hyvin”, vaikka karanneet on ohjat.

– Veccio

Ihmisen korvaaminen pillerillä

Addiktille on helpompaa saada kemiallisen euforian tuoma valheellisen itsetunnon harha ja heittäytyä vastuuttomuuteen, kuin kohdata oma rikkinäisyytensä  ja kipunsa. Sen voi havaita, kun lukee edellistä postiani, joka nyt tuntuu selittelevältä itsekusetukselta. Minähän lähdin sen jälkeen juomaan viinaa.

Jokin minussa, jota ei saisi olla olemassa, pyrkii esiin. Kaikkitietävä, maailmoja syleilevä egoni vaatii kaikkien huomiota ja ihastelevaa ihmettelyä.

No, ainakin huomiota on tullut metroasemilla, kaduilla ja Kallion pikkukapakoissa. Ihastelevaa ihmettelyä sai viimeksi lähinnä baarimikko, joka taitavasti luotsasi häirikön ulos.

Mutta tuo kokonaisuuden ja eheyden tunteen tarve minussa on terve ja todellinen. Viina- piri- tai missä tahansa nousukiidossa aivokemia aktivoi kuitenkin vain rajoitetusti mielihyväkeskusta ja keskushermostoa tuoden itsevarmuuden ja eheyden hetkellisen illuusion. Ja turha väittää, ettei se sillä hetkellä tuntuisi makealta.

Mutta se on vähän sama, kuin korvaisi rakastetun ihmisen pillerillä, joka tuottaa aivosoluihin läheisyyden illuusion. Silloin sitä vain riutuu ja viruu yksinäisyytensä vankina sen sijaan, että panisi itsensä kokonaan likoon ja kohtaisi todella toisen ihmisen. Ja sekä itsensä että toinen on kohdattava kaikkine puolineen, avoimesti ja rehellisesti, jos tahtoo oppia rakastamaan. 

Viina ja huumeet tappavat sen kyvyn tehokkaimmin. Addiktiosta toipumisen laji ei ole niitä helpoimpia. Mutta tuleen ei pidä jäädä makaamaan, yksin ei pidä jäädä ja taaksensa ei kannata vilkuilla.

Siksi tahdon tänään elää raittiina ja jakaa voimani, toivoni ja kokemukseni yhdessä toisten toipuvien alkoholistien ja narkomaanien kanssa.