Illuusioni ja jatkettu kama

Olen aina pitänyt tiettyä ihmisryhmää hieman kummallisena. He ovat niitä, jotka eivät ole kiinnostuneita huumeiden vaikutuksesta. Miten joku voi tyytyä vain siihen tajuntaan, jonka tämä maailma (joka siis on syvältä) hänelle tuottaa?

No, olen kylläkin tullut raskaasti petetyksi, se on myönnettävä. Kemia ei ollut vastaus siihen, mitä kaipasin ja halusin. Sen tuottama olotila johti addiktiosairauteen ja kuolemankierteeseen, vaikkakin se yhdessä monen muun elementin kanssa tuotti huimaavia kokemuksia. Olen ollut huipulla ja pohjalla, käynyt lävitse yhteiskunnan sosiaaliset kerrokset, lyöttäytynyt mariginaaleihin ja vaihtanut vaatteita, kunnes avuttomana ja toivottomana tarvitsin lopultakin juuri niiden apua, joita olin halveksinut ja pitänyt kummallisena.

Tekee kipeää katsella nuorten viihdekäyttäjien kokeiluja ja heidän orgastista hurmostaan, joka nielee neitseellisen sielun ja valaa identiteettiin hallinan harhaa. Vuosia, vuosia kestää nuoruus, voima ja ylimielisyys, jota on mahdotonta kelata takaisinpäin ja palata valintojen alkupisteeseen. Elämä kuluu vääjäämättä pursuttaen harhaa ikuisesta jatkuvuudestaan, kunnes se kuluttaa palavan ja suitsuavan sydämen loppuun ja paljastaa irvokkaat kuolemankasvonsa.

Mutta yhä kestää illuusio – saan sen helposti tajuntaani Pink Floydin traagisesta kohtalonsoundista, Claptonin sooloista valkoisessa huoneessa – taivaanrannan takaa marssivat keväisten kukkasten armeijat!

Kama olikin jatkettua alusta asti, ja ainoa mikä lopulta toimi, oli itse jatke.

Kemian hylättyäni annan hengen kohdata Totuutta salatuimpaan saakka. Vapaus on puhdasta kamaa, jota voi pitää kädessä, antaa sen taluttaa. Kristus alkoi kaiken, piti yllä universumia ja asettui Oveksi, josta minä olen käynyt sisälle ja löytänyt laitumen.

E.k.a.t.

Ekat muistaa aina: Keväisen Töölönlahden ranta ja ikioma pullo Nudikaa muutamalla kulauksella juotuna. Halvan punaviinin aiheuttama hurmioitunut puhetulva nousuhumalassa kolmetoistavuotiaan koulupojan yrittäessä iskeä paljon vanhemman kaverinsa tyttöystävää. Selvin päin kun ei uskaltanut edes puhua, jos joku ihastutti.

Ekat imppaukset maitotölkin suusta, kun tölkkiin oli kaadettu dikkoa. Aika ja paikka hävisi hetkeksi, kun tinnerihuuru löysi tiensä nuoren pojan keskushermostoon. Hän oli löytänyt avaimen maailman ulkopuolelle ja takaisin.

Ekat euforiset amfetamiinivauhdit, kun pitkätukkainen paristokäyttöistä kelanauhuria kantava popparipoika, vielä lapsi, tarjoutui auttamaan naisia kadun yli, kantamaan vastaantulevan mummon ostokset, jakeli viimeiset äidiltä kähmimänsä savukkeet kavereilleen ja paljasti itsensä taukoamattomalla puheenpulinallaan.

Ekat pilviblossit, kun kuuma öljyinen kannabishöyry vihloi porraskäytävässä keuhkoputkea ja hivutti tajunnan takapihalle.

Eka kerta, tuo puhdas ja neitseellinen kokemus, kuin arka ja kostea teinisuudelma eteisen hämärässä, joka saa veren humisemaan päässä ja kehon jokaisen ulokkeen sykähtelemään toisen lämpöistä kehoa vasten – ah, se hurmos, joka ei koskaan palaa ja joka yhä uudelleen juoksuttaa tätä hulluutensa nimeen vannovaa sinisen pilven ritariaan, joka ratsunsa selässä kiitää kohti kuvitelmiensa päivännousua, kääntäen kylkeään laitoslakanoissa katkohoitoyksikön pimeässä huoneessa, viereisen punkan nistin kuorsatessa korvia vihlovasti.

Ja tuhansien uusien ekojen jälkeen edessä avautuu yhä uudelleen tuo ovi, jossa lukee: ekat – ja joka sisään käydessä katoaa niin, että kun katson taakseni, en enää näekään ovea, josta käydä takaisin, vaan näen painajaismaisen, päättymättömän labyrintin, josta en koskaan omin neuvoin löydä ulos, labyrintin, jossa eteeni avautuu loputtomiin uusia ovia, joissa lukee: ekat, ekat, ekat.. – eikä koskaan: vikat.

Tekee sairaasti mieli

On hetkiä, jolloin tekee sairaasti mieli kamaa. Siinä se on, suomeksi sanottuna. Ja se, että tekee juuri sairaasti mieli, on kirjaimellisesti totta.

Silloin koko homman hulluus, kieroutuneisuus ja itsetuhoinen luonnottomuus ei lainkaan pelästytä, vaan sen ajatteleminen ennemminkin lisää kiihoketta:

Istut kuusi tuntia sateessa pimeässä Kurvin puiston pensaikossa ja teet koko ajan lähtöä pankkiautomaatille, mutta on mahdotonta päästä matkaan, kun pitää järjestellä ja piilottaa pussukat ja lompakko paremmin. Ja kun aamuyöstä vihdoin selviät likomärkänä ja housut mudassa automaatille, kumppani on tahollaan ehtinyt nostaa tuet. Loikit pitkin autiota Hietaniemen rantaa ja hautausmaita edestakaisin yö toisensa jälkeen ja hävität kenkäsi ja joudut lopulta jalkatulehduksen vuoksi Mariaan tiputukseen. Jämähdät tavaratalon vessaan fantasioimaan tuntikausiksi ja missaat kaikki sovitut tapaamiset, etkä välitä siitä, vaikka jälleen menetät rahaa. Nielaiset koko purkin bentsoja kun vaihtotällit viivästyvät ja pamautat nuppisi Villa Novan rappusissa ja heräät Kisiksen putkassa pää kääreessä…

Kun tämänkaltaiset filmit pyörivät iltaisin päässä, niistä lemuaa jonkinlainen sairaalloisen viettelevä turmeluksen haju, joka herättää kaikki ne mielikuvat ja tunteet, kun kama toimi joskus ensimmäisillä kerroilla kunnolla ja onnistuneesti. Ja vaikka hyvin tiedät, että jos annat periksi ja otat ensimmäisen annoksen, et todellakaan palaa neitsytkokemuksiisi, vaan sama kurjuus ja rappio, josta Jumalan armosta pääsit takaisin raittiiseen elämään, jatkuu siitä hetkestä tarkalleen samanlaisena – nopeasti etenevänä ja pahenevana – niin siitäkin huolimatta tunnemuistisi kammottava addiktiivinen magneetti vain jyllää.

Mutta Luojan kiitos, nämä hetket menevät aina ohitse, ja aamu on iltaa viisaampi. Minulla on tänään tilaisuuteni itsetutkisteluun ja mahdollisuus jakaa kokemukseni, ongelmani ja toivoni niiden kanssa, jotka tekevät samaa matkaa, jotka tietävät, mistä on kyse.

Oma olo kullan kallis

Useimmat ihmiset eivät tajua, miksi narkomaani vain jatkaa kurjuuttaan ja sairastamistaan, vaikka hän saattaa muistuttaa jo enemmän spitaalista kuin tavallista normikansalaista. Ei hän hae kurjuutta vaan kuninkuutta. Aine, jolla voi tehdä niin suuria taikoja, että velat muuttuvat saataviksi, jolla voi matkustaa hetkessä madonreiän kautta avaruuden toiselle reunalle, saa hänet juoksemaan.

Myöhemmin aine ei toimi enää. Jokaiselle addiktille ja alkoholistille koittaa hetki, jolloin kaikki pullon hengen lupaamat kolme toivomusta on käytetty loppuun. Mutta se ei muuta enää mitään: Addiktio on saanut omansa, ja hänen on jatkettava juoksemistaan.

Hän saattaa vaikuttaa kovalta, uhmakkaalta ja vaaralliselta katusankarin roolissaan. Mutta hän on yksinomaan säälittävä: Kuinka nöyrä, taipuisa ja kuuliainen ihminen addiktista tuleekaan pulveripussukan edessä: Vaikka aine toimii enää juuri ja juuri vain sen verran, että se antaa pienen hengähdystauon jatkuvan pahoinvoinnin ja tuskan oravanpyörässä, addikti on valmis myymään sen edestä vaikka isoaäitinsä, terveytensä ja lopulta henkensä.

Minulle ei ole suurempaa lottovoittoa kuin se, että saan elää tänään puhtaana, ilman aineiden käyttämisen pakkomiellettä. Minun on helppo olla kiitollinen ja ylistää Jumalaa, kun katson, minkälaisesta helvetistä olen saanut pelastua. Toipumisen matkaa voi tehdä vain yhden päivän kerrallaan. Jokainen puhdas päivä on onnistunut päivä, tapahtuipa mitä tahansa.

Hyrrätila

Kun kykenen hyväksymään tämän päivän ja usein niin hallitsemattomalta tuntuvan nykyhetken sellaisina kuin ne ovat, tilani ja aistini ikäänkuin avartuvat. Minun on jotenkin laskeuduttava ja kutistuttava egoltani, jotta sielulleni avautuisi tilaa hengittää. Outo paradoksi.

Mutta kun oma ego jyrää, kaikki kauneus, ruuan maku, elämän pienet vivahteet ja ilon aiheet, koko nykyhetki, menettävät merkityksensä. En näe taivaan sineä, en kuule lintujen laulua, en koe läheisiäni, ystäviäni ja elämääni enää minään rikkautena. Sisälläni pyörii vain kiihkeä hyrrä, joka saa minut toimimaan ylikierroksilla ja vetämään ulkokohtaista roolia. On vaikea olla läsnä omassa elämässään ja omassa itsessään.

Tällainen egoistinen hyrrätila on hiljalleen kumuloituva ja voi johtaa vain kahteen lopputulokseen: Pysähtymiseen ja nöyrtymiseen, jossa suostun kohtaamaan itseni ja ongelmani nykyhetkessä sellaisina kuin ne ovat – tai sitten illuusioni ja heittelehtivä tunne-elämäni vievät lopulta voiton järjestä ja ryhdyn käyttämään.

Ja heti ensimmäisen annoksen tai huikan jälkeen koko elämäni määräytyy vanhan kaavan mukaisesti yhden ainoan pakonomaisen tarpeen ehdoilla: On turvattava seuraava annos. Seuraava annos on ensi sijalla ennen kaikkea muuta: ennen perhettä, ystäviä, velvollisuuksia, tai omaa terveyttä. Tämän elämän luontaisetuihin kuuluvat yleiset vessat, vetoiset porraskäytävät, kylmät yöt yksinäisillä kaduilla, poliisi, putkat ja sairaalat. Niin myös vammat, taudit, vankilat, laitokset ja ennenaikainen kuolema.

Tavallisilla ihmisillä nämä hyrrätilat eivät johda mihinkään tällaiseen. Mutta addiktilla on etuoikeus oppia paneutumaan elämään ja itseensä syvemmin, löytää itselleen sisäistä tilaa ja avaruutta raittiuden ja nöyryyden ehdoilla. Jos nimittäin tahtoo elää.

Harrastan ja kiidän kuin hullu

Useimmille lienee selvää, etteivät yksinomaan väliaikaista mielihyvää tuottavat harrastukset olekaan mikään ratkaisu huumehelvetistä toipumiseen. Mutta addiktina olen tottunut ja urautunut pakenemaan syviä sisäisiä ristiriitojani hankkimalla nopeasti saatavia nautinnon kokemuksia. 

Minun on omalla kohdallani varottava, kun puhdas ja päihteetön elämä alkaa suoda hyviä antejaan. Luonnon kauneus ja tuoksut, aistien tervehtyminen ja luonnollisen olotilan elpymisen suoma yksinkertainen tyydytys riittävät tekemään päivästä mukiinmenevän ja hyvän. Mutta jos päivä onkin huono, tunnetila ahdistava ja olo väsynyt, pää alkaa vanhaan malliin viestittää mielihyväkeskuksen olemassaolosta: Miten saisi reseptorit rullaamaan?

Joku alkaa pian kiihkeästi etsiä uutta kumppania tai jämähtää hillittömään seksiin tai pornosivuille, jotkut panevat pelikoneen pyörimään, toiset saattavat aloittaa rääkkäävän kuntokuurin tai mässäilyn. Ja kun kiksejä ei enää riittävästi irtoa, haetaan lopulta avuksi jälleen ne vanhat kunnon aineet.

Olen kiitollinen siitä, että olen oppinut ainakin jossain määrin armahtamaan itseäni ja tyytymään kunkin päivän antiin kerrallaan. Selvitäkseni elämän ajoittaisesta ahdistavuudesta minun ei välittömästi tarvitse pyrkiä muuttamaan ympäristöäni tai tunnetilaani joksikin muuksi.

Voin sen sijaan saada ennakkoluulottomuutta ja rohkeutta kohdata oman itseni, toiset ihmiset ja Jumalan sellaisina kuin ne ovat. Tämän voin tehdä parhaiten vuorovaikutuksessa toisten toipuvien kanssa. Voin etsiä ja löytää uutta kykyä elää tätä elämää sen omilla ehdoilla ja luottaa siihen, että se kantaa.

Voima, toivo ja kokemus

Toivo on elämää ylläpitävä voima. Toivon avulla ihminen voi selviytyä tilanteesta, johon joku toinen saattaa menehtyä. Toivoa ei koskaan kannata menettää. Niin kauan kuin on elämää, on myös toivoa.

Chilen kaivoskuilussa vankeina olleet ihmiset eivät menettäneet toivoaan. Siinä auttoi kanssaihmisten usko, toivo ja rakkaus, sekä myös konkreettinen toiminta kurimuksesta pääsemiseksi. ”Jumala tahtoi, että olen kaivoksessa ajattelemassa elämääni. Olen ajatellut ja moni asia muuttuu elämässäni”, sanoi Jimmy Sánchez, 19, kun hänet oli autettu ylös.

Aina on toivoa myös selviytyä addiktiosta ja riippuvuuden kurimuksesta. Selviytymiskokemus tuo voimaa, joka lisää edelleen toivoa.

Julkaisin tuon allaolevan muutaman vuoden takaisesta tragediasta kertovan runoni muistuttaakseni itseäni siitä, miten vakavasta sairaudesta addiktiossa on kysymys. Huumekuolema on aina äärimmäisen surullinen tapahtuma, surullisen elämän surullinen päätös.

Tosiasia on, että vain harvat kovien huumeiden koukkuun jääneet pääsevät irti käyttämisestä. Suurin osa kuolee aineisiin tai niiden seurauksiin. Itse olen kohdannut satoja ihmisiä, jotka kuitenkin ovat selvinneet. He ovat kerran tulleet tilanteeseen, jossa ovat nähneet mahdottomaksi enää jatkaa käyttämistä ja elää, ja hakeneet apua.

Silloin toivo on herännyt.

Toivo elää ja saa päivittäin ravintoa siitä yhteydestä, jossa ihmiset jakavat voimansa, toivonsa ja kokemuksensa yhdessä toistensa kanssa.

Katusankarin finaali

 

Nousee aamu sippitorin, vielä hiljainen on katu Helsingin. Ylempänä puistoss’  Torkkelin pistää Pale aamufiksejään – Voi vit – ne vajareiksi jää!

Hyvä koti, äiti, isä, takana on Palella. Hän hellyyttä sai lapsena – nyt kulmilla käy narkkina.

Kohti Kurvia käy askel kärsimätön, Lissu pian tällättävä on. Heill’ ennen oli rakkaus, sitten toveruus, nyt enää pelkkä kamakumppanuus.

Komea ois näky tää, kun pitkä mies kiirehtää kohti metrokäytävää – ellei kädet viuhtois lailla propellin, luinen ois tuo naamakin, joissa silmät lautasina tähyää, kun oksistoissa linnut kirskuu: ”Piripää, piripää!”

Tie Lissun kanssa vie pieneen luukkuun Itiksen, siellä häipyy muistot hoitojen, Munkkisaaren, Ridiksen. Koevedot vatkataan, jauhot pussiin punnitaan, massit pöytään ladotaan.

Lissu sille tielleen jää, Pale stadiin kiirehtää, on asioita täynnä pää: Täytyy sossurahaa nostaa, maltodekstriiniä ostaa, sillä pulveria jatkaa, sitä hieman myyden poistaa, Palen nerot kasvot loistaa.

Hyvä koti, äiti, isä, takana on Palella. Hän hellyyttä sai lapsena – nyt kulmilla käy narkkina.

Vielä häkkikellarissa Pale ehtii käydä, työkalusäkkiään hän ei löydä, tuhdit töötit päättää vääntää, hihan ylös olkaan kääntää. – Oonhan valvonut jo päivää viis, ei kun lisää pulveria siis!

– Tämä on tään jutun juonta, tuumaa Pale kun ei löydä suonta. – Mut lyödään jalkaan tänkin kerran, nyt vedoissa on gramman verran.

Lämpö ylös kehoon nousee, kama tukkaan tämähtää, mut joku mättää, pieleen menee, Pale ei voi hengittää – jo pumppu sammuu, vaimenee, kivilattiassa vatkaa pää.

– Äiti, miksi tähdet täällä loistaa, en hengitä mä enää, vain laulaa linnut oksiston ”piripää, piripää”, muut muistot kaikki häviää – rintaan sattuu, pimenee, älä, äiti luotain mee…

Tummuu yö sippitorin, taas hiljainen on katu Helsingin. Lattialla Vaasankadun häkkikellarin makaa ruumis katusankarin.

Itku kuuluu haudalla – hyvä koti, äiti, isä, takana on Palella. Hän hellyyttä sai lapsena – miksi kulmilla kuoli narkkina?

 

Ystävän muistolle.

Toimeentulotuki

Toimeentulo ilman tukea lienee monille jonkinlainen motto. Elämässä pitäisi selvitä ylväästi yksin, ilman tukikeppejä ja kainalosauvoja. No, itse puolestani vastaanotan tukea mieluusti. Paitsi että olen joutunut pärjäämään paljon yhteiskunnan toimeentulotuella, tarvitsen myös toisten ihmisten tukea voidakseni elää ilman viinaa ja huumeita.

Ja kukapa viime kädessä tosissaan väittää pärjäävänsä – tai edes haluavansa pärjätä – tässä elämässä yksin omillaan. Onko ihmistä sellaiseen edes tarkoitettu. Enpä haluaisi pärjätä omillani esimerkiksi seksielämässäni, on paljon mieluisampaa jakaa se oman kullan kanssa.

Tukea elämässä toimeen tulemiseen on kyllä haettu myös kaduilta ja kulmilta. Kulmilla liikkuu jos jonkinlaista pussukkaa ja tussukkaa. Mutta se mentaliteetti ei poikkea arvoiltaan paljoa yhteiskunnan kovista arvoista: On pärjättävä yksin, oltava oman onnensa seppä. Tultava yksinäisyyden kuoressaan toimeen toisten yksinäisten kuorien kanssa.

Mutta onnellinen minä! Yksinäisyyden vankila on tänään historiaa. Sen välttäminen edellyttää minulta jatkuvaa tarvitsevaisuuteni myöntämistä. On suuri lahja, että saan jakaa todelliset tunteeni, pelkoni ja ongelmani, kuten myös voimani, toivoni ja kokemukseni toisten addiktiostaan toipuvien ihmisten kanssa.