Jäähyväiset päihteelle

Mylly 20.11.2018:

Aluksi olit paljon enemmän ja paljon parempaa, kuin osasin kuvitella. Olit vapauden tuoja ja toit värikirjon harmaaseen arkeeni. Töölönlahden keväisessä puistossa loihdit kolmetoistavuotiaan pojan olemuksesta esiin sointuja, jotka olivat minulle elämää suurempaa sinfoniaa.

Nousuhumalan hurmiossa riemuitsin kuin häkistään vapautettu lintu, ja vain taivas oli rajana. Olit myös uskollinen ja luotettava, helposti saatavilla pullosta.

pudel

Olit kemiaa, ainetta, mutta nöyrästi jaoit koostumuksestasi saman vapauden tunteen minulle yhä uudelleen ja uudelleen. Teit sen myös eri muodoissasi: Kemiasi vaihteli alkoholista kannabikseen, barbituraateista bentsoihin ja opiaatteihin ja lopulta amfetamiiniin.

Aina päästit minut itseni kahleista vapaaksi, milloin unimaailman pehmeisiin usviin, milloin päivänvalon hillittömään ja tanssivaan energiaan.

Sinulla oli vain yksi ehto: Sinä tarvitsit kehoni ja sen kaikki hienoviritteiset järjestelmät käyttöösi. Aikasi soittelitkin kehoani kuin taiteilija instrumenttiaan. Sait mieleni, tahtoni ja tunteeni valtaasi musiikillasi. Pian alkoivat kuitenkin kuulua korvia vihlovat riitasoinnut. Soiton jatkuessa ja välillä tauottua olemukseni vaipui syviin vesiin.

meta

Minua oli viritelty ja soiteltu väkisin. Olit murskannut monet suojajärjestelmät kehossani ja mielessäni. Murtauduit nyt yhä enemmän tuskaa tuottaen olemukseni mielihyväkeskukseen, joka huusi lohdutustasi ja huolenpitoasi.

Mutta ethän sinä voinut sille mitään. Olit vain kemiaa ja ainetta, ja vaikka jaoit edelleenkin nöyrästi energiaasi, joka aluksi oli vapautta, toitkin minulle nyt pahoinvointia, itseinhoa, syyllisyyttä ja pelkoja niin,  että elämäni muuttui sekasortoiseksi.

jari-sillanpaa-huumausainerikos-2

En syytä sinua enkä ole katkera. Olet vain kemiaa ja ainetta. Kaikki nuo värit olivatkin peräisin minusta itsestäni. Sinfoniat, vapauden tunne, tajunnan räjäyttävät energiat ja tunteiden palo syntyivätkin omasta olemuksestani samoin, kuin seurannut ahdistus, pelko ja sekasortokin.

Kaikki tuo tapahtui väkivaltaisen kemiallisen reaktion sivutuotteena – kuin poimisi kukkasen murskaavilla teräspihdeillä, tai söisi saman juhla-aterian yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes voi pahoin, sairastuu ja kuolee.

Teit minulle palveluksen, kun toit esiin minussa piilevän addiktiotaipumuksen. Puhjennut sairauteni ei halunnut sinua päästää. Se ei halunnut kasvattaa, viljellä ja hoivata hellästi ja ymmärtämyksellä tuota kukkivaa niittyä, virittyvää sinfoniaa, ei hapuilla nöyrästi opetellen maalaamaan väreistä taideteosta, vaan se halusi kaikki heti, tässä ja nyt.

jihad

Ethän sinä voinut noita asioita luoda, saati sitten pysyvästi antaa. Siksi jätän sinut ja sanon hyvästit. Jää rauhaan ja ota vastaan kiitos opetuksestasi. Olet vain kemiaa, mutta minä olen särkyneenäkim jotain paljon enemmän ja paljon parempaa, kuin osasin kuvitella, jota saan oppia parhaiten tuntemaan ilman sinua.

Mainokset

Paras lääke addiktioon

YLE haastatteli joulupäiväksi sosiaalipsykologi Janne Viljamaata, joka on tutkinut addiktioita.

– Kauppojen hyllyt on rakennettu niin, että suklaariippuvaiselle on aina tarjolla suklaata, hän sanoo. Karkit on sijoitettu sopivasti kassan viereen. Addiktin aivoissa syttyy valo, kun hän näkee lempipatukkansa.

– Aina kun menemme kauppaan, mielihyväjärjestelmä pärähtää päälle. Se on kuin magneettikuvauksessa: aivoissa näkyy joulukuusen valot, jotka hehkuvat punaisena.

Viljamaan mukaan addiktio on koodattu valmiiksi ihmisen geeneihin. Kaikista ei kuitenkaan tule riippuvaisia.

Addikti parantaa tyhjää oloa nopeilla nautinnoilla: viina, seksi tai uusi kenkäpari.

– Ihminen ajattelee poistavansa epämääräisen ahdistuksen shoppaamalla. Lopulta jäljellä on tarpeeton tavara, mutta ahdistus ei poistunutkaan. Addikti tarvitsee koko ajan lisää.

Paras mielialalääke ovat Viljamaan mukaan toiset ihmiset. Ihmisten seurassa aivot alkavat erittää mielihyvää tuottavaa serotoniinia.

Tutkija siis toteaa uutisessa sen, minkä jokainen toipuva addikti hyvin tietää.

Käyttävän narkkarin ja holistin elämää leimaavat täydellinen itsekeskeisyys ja pohjaton tarve hakeutua omaan eristyneeseen mielihyvävankilaansa. Itseriittoisuuden harha esti minua ennen muuta hakeutumasta avoimeen ja läpinäkyvään vuorovaikutukseen toisten ihmisten kanssa.

”Päihderiippuvuus on sairaus, jossa elämään sopeutumiseen käytetään mitä hyvänsä muuta keinoa kuin ihmisten välistä vuorovaikutusta.” Tämän määritelmän antaa addiktiosta toipumisen tienraivaaja professori Gitlow. Hänen painotuksensa on vuorovaikutuksessa, koska kun turvaudumme mihin hyvänsä päihteeseen selviytyäksemme elämästä, me heikennämme vakavasti kykyämme olla vuorovaikutuksessa itsemme, toisten ihmisten ja Jumalamme kanssa.

Sosiaaliset pelot, ahdistuneisuus, epäluulot ja alemmuudentunne olivatkin tuttuja seuralaisiani, kun jouduin välillä kauhukseni elämään selvin päin. Mutta kas kummaa: Nousuhumalassa ja amfetamiinivauhdissa, helpotus oli sanoinkuvaamaton, kun tuskan viitta putosikin harteilta kuin taikaiskusta. Olin jälleen hetken aikaa seurallinen, peloton ja itsevarma. Serauksena tästä oli tietenkin se, että selvin päin eläminen oli jälleen entistäkin ahdistavampaa.

Ongelmani on kauan aikaa siis ollut se, miten ihmeessä päästä elämään selvin päin niin, että tulisi jotenkin toimeen oman päänsä ja toisten ihmisten kanssa – sekä syvimmällä tasolla, miten elää sovinnossa Jumalansa kanssa ja kokea toteuttavansa elämäsä tarkoitusta.

Addiktio, pakkomielteinen tarve saada nopea mielihyvä piikin, ryyppäämisen, shoppaamisen tai seksin kautta, ei synny syvällisen pohdinnan, järkeilyn ja päättelyn tuloksena. Siksi sitä ei myöskään voiteta pohtimalla, järkeilemällä tai päättelemällä. Addikti itse on kaikkein suurin pohtija, järkeilijä ja päättelijä, kunhan ensin on saanut himoitsemansa annoksen ja pääsee selittämään ongelmansa olemattomaksi.

Vasta, kun käyttämisen jatkamisen tuska käy suuremmaksi kuin sen lopettamisen tuska, addikti taipuu hakemaan apua.

Pikku hiljaa elämä selvin päin, puhtaana, on alkanut maistua paremmalta. Se on edellyttänyt minulta ennen kaikkea, että olen myöntänyt olevani täysin voimaton addiktiooni nähden ja kääntynyt pyytämään apua itseäni suuremmalta voimalta. Tätä tietä haaveet aineiden ja muiden pikanautintojen tuottamasta euforiasta ovat korvautuneet tämänhetkisen elämäni, ilojeni, surujeni, voimani, toivoni ja kokemukseni avoimella jakamisella toisten toipuvien addiktien, ystävieni ja läheisteni kanssa.

Kaikki hallinnassa

Mikä on holistin määre –
päässäänkö kääre
jälkeen parin pienen,
kun jysäriin ennen kokemattomaan
aamulla herää ja kysyy:
”Missä lienen?”
ja kamppeensa vieraan luota kerää?

Ei, on holistilla aina jano,
vaikkei sitä sano –
sen tuumii osaavansa peittää.
On ihanteenaan kohtuukäyttö,
vaikka kunnon salapohjat
joka lähtöön täytyy heittää –
”On kaikki hyvin”, vaikka karanneet on ohjat.

– Veccio

Eheys?

Eheyden, kokonaisuuden kokemus. Sitä se on, mitä haen. Joskus lapsena, pienenä koululaisena, muistan sen kokeneeni. Hetki, jolloin avauduin sydämestäni ja puhuin ja puhuin…

En edes muista, mitä puhuin. Sittemmin jokin esto, pelko tai arkuus valtasi. Kunnes ensi humala kolmetoistavuotiaana Töölönlahden puistossa humahti olemukseen tuoden kaivatun rohkeuden, uskalluksen avautua ja puhua. Puhumattakaan suuresta rakkaudestani, amfetamiinista.

Olen kokenut, että usko tuo todellisen eheyden kokemuksen. Silloin kun se on kokosydämistä ja vilpitöntä.

Addiktiosta puheen ollen, sairauteeni kuuluu kysymys, haluanko aina edes olla kokonainen ja eheä. Persoonallisuuteni eri puolien eriytyessä ja urautuessa omiin roolihahmoihinsa tuntuu kuin addiktiivinen puolenikin olisi eräänlaista rikkautta.

Tosi kipeän tuntuista ajattelua. Ja vielä: Viettelys, addiktiivinen houkutus on myös kokonaisvaltainen kokemus. Ja periksi antamisen hetken hurma kuin seksiä.

Vai olenko eheä juuri tällaisena, silloin, kun minulla on johtotähti, jota seurata? Mutta kun en aina pysty.

Ainoaksi toivoksi siis jää: Oma kointähteni, my lucky star, You lead me on.

Toimeentulotuki

Toimeentulo ilman tukea lienee monille jonkinlainen motto. Elämässä pitäisi selvitä ylväästi yksin, ilman tukikeppejä ja kainalosauvoja. No, itse puolestani vastaanotan tukea mieluusti. Paitsi että olen joutunut pärjäämään paljon yhteiskunnan toimeentulotuella, tarvitsen myös toisten ihmisten tukea voidakseni elää ilman viinaa ja huumeita.

Ja kukapa viime kädessä tosissaan väittää pärjäävänsä – tai edes haluavansa pärjätä – tässä elämässä yksin omillaan. Onko ihmistä sellaiseen edes tarkoitettu. Enpä haluaisi pärjätä omillani esimerkiksi seksielämässäni, on paljon mieluisampaa jakaa se oman kullan kanssa.

Tukea elämässä toimeen tulemiseen on kyllä haettu myös kaduilta ja kulmilta. Kulmilla liikkuu jos jonkinlaista pussukkaa ja tussukkaa. Mutta se mentaliteetti ei poikkea arvoiltaan paljoa yhteiskunnan kovista arvoista: On pärjättävä yksin, oltava oman onnensa seppä. Tultava yksinäisyyden kuoressaan toimeen toisten yksinäisten kuorien kanssa.

Mutta onnellinen minä! Yksinäisyyden vankila on tänään historiaa. Sen välttäminen edellyttää minulta jatkuvaa tarvitsevaisuuteni myöntämistä. On suuri lahja, että saan jakaa todelliset tunteeni, pelkoni ja ongelmani, kuten myös voimani, toivoni ja kokemukseni toisten addiktiostaan toipuvien ihmisten kanssa.