Naimisissa amfetamiinin kanssa (osa II)

Avioliitossa amfetamiinin kanssa ei voi olla uskoton kuin yhdellä tavalla: Olla käyttämättä. Mutta uskottomuuden saa joka kerran anteeksi. Piri on uskollinen rakastaja, se ottaa aina avosylin vastaan armaansa, joka hairahtui hetkeksi tai pidemmäksi ajaksi puhtauden tielle. Avioeroa ei myönnetä koskaan. Vaikka omalta puoleltasi eroaisit iäksi, toipuisit pakkomielteisestä riippuvuudesta ja ehtisit jo unohtaakin aineen, ei tarvita kuin yksi annos uudelleen, niin olette jälleen yhdessä. Ja sen jälkeen et enää taaskaan itse päätä, mitä teet seuraavana päivänä.

Asia voi toki olla myös toisin: Ehkä kykenetkin aloittamaan ja lopettamaan juuri niin kuin itse haluat. Mutta silloin et olekaan naimisissa, et ole addikti. Omalla kohdallani epävarmuudesta ei ole tarvis kärsiä: Sen myöntäminen, että olen addikti, parantumattomasti, etenevästi ja kuolemaan saakka kykenemätön hallitsemaan käyttämistäni, on ollut minulle ainoa tie ulos tästä helvetillisestä avioliitosta.

Mutta kesti kauan, ennen kuin oman voimattomuuteni tuottama tappio oli minulle sisäistä realismia. Sillä voimasta, forssista, virrasta tässä kaikessa juuri on kyse!

Vihaan voimattomuutta, nuhjuamista ja alistuvaa vaipumista raskaaseen raahustamiseen arjen huolien keskelle. Vihaan pikkupoikamaista arkuuttani, pelokkuuttani ja epävarmuuttani elämän keskellä, joka velloo ympärilläni kuin uhkaava meri täynnä romua ja joka ei suostu koskaan asettumaan haluamaani järjestykseen vaan pakottaa minut mukautumaan kaikenlaisiin epämiellyttäviin velvollisuuksiin.

Ja yhä uudelleen uskollinen puolisoni vakuutti minulle kaiken keskellä:

– Et ole todella sellainen surkimus, älä suostu siihen! Minä räjäytän sinut vapauteen, nostan sinun todellisen minäsi esille loistamaan – ja tuon julkean, hallitsemattoman, todellisuudeksi tai arjeksi kutsutun ahdistajan, saat omaksi alamaiseksesi – sinä hallitset sitä mennen tullen kuin kunkku!

Ja vaikka se merkitsi parhaimmillaankin jämähtämistä kuudeksitoista tunniksi seksifantasioihin  Kaisaniemen puiston automaattiseen vessapömpeliin ilman mitään tajua ajan kulumisesta, voitti se tylsän arjen ja maksoi vaivan – niin vakuutimme toisillemme.

Naimisissa amfetamiinin kanssa (osa I)

Nyt, kun aikaa lienee kulunut tarpeeksi, pystyn jotenkin käsittelemään viha-rakkaussuhdettani sinuun kokonaisuutena. Vaikka kipua kyllä vieläkin tuntuu.

Eittämättä olet ollut elämäni kiihkein, traagisin ja tuhoisin rakkaus. Kenenkään ja minkään vuoksi en ole uhrannut niin paljon sieluani, ruumistani, aikaani, rahojani, terveyttäni ja elämääni kuin sinun vuoksesi – yhä uudelleen ja uudelleen. Monta kertaa olen vannonut, etten enää ikinä halua olla kanssasi missään tekemisissä – ja yhtä monta kertaa olen palannut luoksesi antautuen jälleen himokkaaseen syleilyysi.

Sinä hiivit elämääni flirttaillen ja kauniisti hymyillen. Olin pelokas, arka ja väsynyt elämän rutiiniin. Pienet varovaiset annokset valkoista pulveria kahviin sekoitettuna saivat minut tuntemaan itseni helpottuneeksi ja vapautuneeksi. Seurassasi tunsin itseni pidetyksi ja minä pidin sinusta ja muista ihmisistä.

Jaksoin kävellä kanssasi kaupunginosista toisiin, vain nauttien seurastasi. Vakuutit minulle, kuinka miellyttävä olenkaan ja kuinka elämä, kesä, luonto ja kaikki hymyilevät meille, rakastuneille romantikoille.

Menimme sitten kihloihin. Nenän kautta hivuttauduit kirkkaina säkeninä suoraan takaraivooni ja sait minut nopeammin nousukiitoon. Suhteemme lähentyi ja tapailimme entistä useammin.

Vihdoin menimme naimisiin. Kuinka kirpaisevan suloinen olitkaan tunkeutuessasi neulan kautta käsivarteeni ja ottaessasi koko kehoni lämpimään, hellään syleilyysi. Kuherrusaikamme tässä vaiheessa näytit kuitenkin jo toisenkin puolesi. Muutamien päivien kuluttua uuvutit minut ja kerroit minulle kaikenlaisia kauheuksia minun kykenemättä muuhun kuin makaamaan avuttomana vuoteessa ja hikoilemaan päiväkausia.

Apeana jatkoin matkaa ilman sinua, tuntematta sinuun vähään aikaan lainkaan viehätystä. Ajattelinkin jo jättää sinut. Mutta kuinka väärässä olinkaan!

Ihmisen korvaaminen pillerillä

Addiktille on helpompaa saada kemiallisen euforian tuoma valheellisen itsetunnon harha ja heittäytyä vastuuttomuuteen, kuin kohdata oma rikkinäisyytensä  ja kipunsa. Sen voi havaita, kun lukee edellistä postiani, joka nyt tuntuu selittelevältä itsekusetukselta. Minähän lähdin sen jälkeen juomaan viinaa.

Jokin minussa, jota ei saisi olla olemassa, pyrkii esiin. Kaikkitietävä, maailmoja syleilevä egoni vaatii kaikkien huomiota ja ihastelevaa ihmettelyä.

No, ainakin huomiota on tullut metroasemilla, kaduilla ja Kallion pikkukapakoissa. Ihastelevaa ihmettelyä sai viimeksi lähinnä baarimikko, joka taitavasti luotsasi häirikön ulos.

Mutta tuo kokonaisuuden ja eheyden tunteen tarve minussa on terve ja todellinen. Viina- piri- tai missä tahansa nousukiidossa aivokemia aktivoi kuitenkin vain rajoitetusti mielihyväkeskusta ja keskushermostoa tuoden itsevarmuuden ja eheyden hetkellisen illuusion. Ja turha väittää, ettei se sillä hetkellä tuntuisi makealta.

Mutta se on vähän sama, kuin korvaisi rakastetun ihmisen pillerillä, joka tuottaa aivosoluihin läheisyyden illuusion. Silloin sitä vain riutuu ja viruu yksinäisyytensä vankina sen sijaan, että panisi itsensä kokonaan likoon ja kohtaisi todella toisen ihmisen. Ja sekä itsensä että toinen on kohdattava kaikkine puolineen, avoimesti ja rehellisesti, jos tahtoo oppia rakastamaan. 

Viina ja huumeet tappavat sen kyvyn tehokkaimmin. Addiktiosta toipumisen laji ei ole niitä helpoimpia. Mutta tuleen ei pidä jäädä makaamaan, yksin ei pidä jäädä ja taaksensa ei kannata vilkuilla.

Siksi tahdon tänään elää raittiina ja jakaa voimani, toivoni ja kokemukseni yhdessä toisten toipuvien alkoholistien ja narkomaanien kanssa.

E.k.a.t.

Ekat muistaa aina: Keväisen Töölönlahden ranta ja ikioma pullo Nudikaa muutamalla kulauksella juotuna. Halvan punaviinin aiheuttama hurmioitunut puhetulva nousuhumalassa kolmetoistavuotiaan koulupojan yrittäessä iskeä paljon vanhemman kaverinsa tyttöystävää. Selvin päin kun ei uskaltanut edes puhua, jos joku ihastutti.

Ekat imppaukset maitotölkin suusta, kun tölkkiin oli kaadettu dikkoa. Aika ja paikka hävisi hetkeksi, kun tinnerihuuru löysi tiensä nuoren pojan keskushermostoon. Hän oli löytänyt avaimen maailman ulkopuolelle ja takaisin.

Ekat euforiset amfetamiinivauhdit, kun pitkätukkainen paristokäyttöistä kelanauhuria kantava popparipoika, vielä lapsi, tarjoutui auttamaan naisia kadun yli, kantamaan vastaantulevan mummon ostokset, jakeli viimeiset äidiltä kähmimänsä savukkeet kavereilleen ja paljasti itsensä taukoamattomalla puheenpulinallaan.

Ekat pilviblossit, kun kuuma öljyinen kannabishöyry vihloi porraskäytävässä keuhkoputkea ja hivutti tajunnan takapihalle.

Eka kerta, tuo puhdas ja neitseellinen kokemus, kuin arka ja kostea teinisuudelma eteisen hämärässä, joka saa veren humisemaan päässä ja kehon jokaisen ulokkeen sykähtelemään toisen lämpöistä kehoa vasten – ah, se hurmos, joka ei koskaan palaa ja joka yhä uudelleen juoksuttaa tätä hulluutensa nimeen vannovaa sinisen pilven ritariaan, joka ratsunsa selässä kiitää kohti kuvitelmiensa päivännousua, kääntäen kylkeään laitoslakanoissa katkohoitoyksikön pimeässä huoneessa, viereisen punkan nistin kuorsatessa korvia vihlovasti.

Ja tuhansien uusien ekojen jälkeen edessä avautuu yhä uudelleen tuo ovi, jossa lukee: ekat – ja joka sisään käydessä katoaa niin, että kun katson taakseni, en enää näekään ovea, josta käydä takaisin, vaan näen painajaismaisen, päättymättömän labyrintin, josta en koskaan omin neuvoin löydä ulos, labyrintin, jossa eteeni avautuu loputtomiin uusia ovia, joissa lukee: ekat, ekat, ekat.. – eikä koskaan: vikat.