Hyväksikäytetty minä

Näin koronaluppoilun aikaan on oiva mahdollisuus tutkia itseään ja oman elämänsä kuulumisia. Kun yhdestä viruksesta pääsee, toinen on kolkuttelemassa jo ovella. Tosin kokeet C-viruksen suhteen ovat vasta toukokuussa, ja toivon todella, että lääkekuuri olisi selättänyt viruksen kehostani.

Ja tässä välissä olen käynyt hölmöilemässä pariinkin otteeseen. Onneksi viime retkahdukseni kesti vain yhden viikonlopun. Olen joutunut menemään itseeni ja kysymään, mitä oikeastaan haluan ja rakastanko yhtään itseäni.

Kun katselen itseäni lähimmäisenä ja ihmisenä, tuntuu karmaisevalta, mitä kaikkea olenkaan hänelle tehnyt. Näen hyväksikäytetyn ja orjuutetun addiktin.

Kuka tuosta ihmisestä on tehnyt tällaisen? Minä itse. Olen kaatanut hänen kurkkuunsa viinaa hänen ollessaan vasta kolmentoista ikäinen. Olen myrkyttänyt häntä tinnerillä, hashishöyryillä, voimakkailla pillereillä ja pistänyt hänen verisuoneensa amfetamiinia ja kaikkea muuta roinaa vuosikymmenten kuluessa.

Olen pyrkinyt tekemään hänen kehostaan itselleni nautinnon ja mielihyvän tuottamisen välineen. Ja kun enempää ei ole enää herunut, olen jättänyt hänet virumaan tajuttomana kadulle, putkaan ja rappukäytäviin.

Olen kusettanut häntä ja antanut muidenkin kusettaa, ja vienyt häntä kuin pässiä narusta hävittämään rahansa, työpaikkansa, ihmissuhteensa ja terveytensä.

Mikä tahansa tuomioistuin langettaisi mojovat rapsut tällaisesta ihmisen hyväksikäytöstä.

Tämän armottoman tilinteon tarkoitus ei nyt enää kuitenkaan ole syytellä, säälitellä ja painaa enempää alas itseäni. Usko, joka minulla kaikesta huolimatta on edelleen jäljellä, välittää kuin ihmeen kautta elämääni toivoa. Se on toivo siitä, että minua on kuitenkin koko ajan on rakastettu ja rakastetaan sellaisena kuin olen, ei sellaisena kuin minun pitäisi olla.

Minulla on siis arvoa, jonka antaa minulle Toinen, Hän, joka lahjoitti minulle kehonikin. Rakastava, huolehtiva ja itseäni suurempi Jumala on se, joka antaa minulle arvon, ja joka opettaa minua antamaan anteeksi itselleni. Pikku hiljaa olen oppinut itsekin antamaan itselleni tätä arvoa.

Ja jakaessani näitä tuntojani ja kokemuksiani yhdessä toisten toipuvien addiktien kanssa tunnen itseni yhä merkityksellisemmäksi ja rakastetummaksi. Koronaeristys (minulla ei onneksi ole koronaa) on tuonut ulottuvilleni uusia ryhmiä, joissa palaveeraan netin kautta.

Itseni rakastamisen koulussa näyttää olevan niin, että jakaessani aikaani ja kokemuksiani toisten kanssa, tulen heidän kauttaan tuntemaan enemmän myös omaa arvoani ja opin rakastamaan itseäni.

Hallinnan harha

Otsan takana on tuttua ja kotoisaa niin kauan, kun ei katso peiliin. Hui! Kuka on tuo olio, kumma kurppa, joka siellä haahuilee?

Sen jälkeen, kun on aamulla ennen ensimmäistä kofeiiniklikkiä katsellut omaa lasilta heijastuvaa hahmoaan, piirilevy otsan takana alkaa syöttää tyhjää. Persoonallisuus möttääntyy epämääräiseksi kummajaiseksi, kun peilikuva pitäisi synkronoida sisäiseen prosessoriin.

Näen jo itseni vanhainkodissa tutisevana rahjuksena höpisemässä: Voi, olen sisältä niin nuori! Nuorekas. Viriili. Piip.

Toisaalta olen addiktina onnenpekka, kun saan seurata ikääntymistäni. Alan jo olla suunnilleen sinut oman ikäni kanssa, vaikka se aiemmin on tuottanutkin suuria vaikeuksia.

Kun ensi kertaa todella tajusin, että vanhenen ja alan pikku hiljaa olla mariginaalitavaraa, tuli hätä käteen: jotain jäi teini-iässä kesken. Lähdin hyvistä bileistä liian aikaisin, jäi monta pulloa viinaa juomatta, paljon pilveä polttamatta, vauhtia vetämättä, mimmiä iskemättä.

Omat rajat vetäytyivät äärettömiin ja haastoivat päänupin seikkailuun.

Tyhmä sydän vastasi kutsuun ja joi ja veti yllin kyllin, pubista pubiin, kulmilta kulmille, laitoksesta laitokseen. Koko tuo kierros piti käydä läpi, ennen kuin pääsin tähän päivään, jossa vihdoin kykenen arvostamaan elämääni puhtaana ja raittiina.

Tänään minun on valvottava vastustaakseni elämäni suurinta harhaa: Hallinnan harhaa. En alusta alkaenkaan hallinnut huumeiden käyttöä, ja yhtä vähän hallitsen sitä tänään.

Tänään hyväksyn peilikuvani, joka kuvastaa vain persoonallisuuteni pintakuorta. Sisällä on paljon iloa ja rikkautta, lukemattomia mahdollisuuksia. Sen mahdollistaa minulle elämä  ilman huumeiden käyttöä ja pakkomielteitä, elämä, joka tänään asettuu eteeni uutena ja arvaamattomana ja jonka olen valmis hyväksymään ilman tarvetta kontrolloida sitä omilla keinoillani.

Tämä on elämää, johon olen saanut astua yksin Jumalan armosta.