Vedin taas ja päädyin hoitoon

Mikä maailmassa saa ihmisen ajamaan pölhösti samaa tietä edelleen, vaikka oikea risteys jo aivan selvästi ohitettiin? Tai pitämään päänsä, vaikka hänen väitteensä jo aukottomasti todistettiin vääräksi. 

Ylpeys ja itsekeskeisyys. Tosin nämä ominaisuudet eivät vaikuta yhtä naurettavilta huomaamattomimmissa muodoissaan. Ne pukeutuvat mielellään päättäväisyyden ja voimakastahtoisuuden muotoon. 

Mutta addiktiosairauteni naurettavuus paljastui selkeästi omissa toimintatavoissani viime vuonna 2018. (Alla olevaa postausta edeltävässä postauksessani ”Tuurinarkomaani” kerroin jotain siitä.) Sairauden seuraukset eivät kylläkään lainkaan naurata.

Tosin kävin parissa ryhmässä ensimmäisten, noin viikon kestäneiden narkkaussessioideni väliaikoina, mutta iso pyörä oli jo nytkähtänyt pyörimään, ja homma oli tietenkin vedettävä tappiin. 

Ja kaikki oli rankempaa, kuin edellisen ison pyörän (loppuvuosi 2009) aikana. Noin seitsemän raittiin vuoden tervehdyttävä vaikutus ei auttanut lainkaan. Käyttämiseen palattaessani sain vain todeta, että addiktiosairauteni oli entisestään pahentunut toipumiseni aikana.  

Näin jälkeen päin näen selkeästi, että pelkkä käyttämisestä pidättäytyminen ilman sisäistä muutosprosessia takaa vain sen, että huumeisiin palaaminen tapahtuu ennemmin tai myöhemmin. Samalla päänupilla toistetaan vain samoja virheitä erilaisten tulosten toivossa.

Juuri tämä on sitä mielisairautta, jonka hoitamiseen tarvitsen toisten toipuvien addiktien apua hengellisen toipumisohjelman puitteissa. Kun alkaa mennä hyvin, yksin unohdan helposti, että sairaus on vain koteloitunut ja odottaa tilaisuutta iskeäkseen salakavalasti uudelleen. 

Mutta ei retkahdus puun takaa tule, eikä iske yllättäen. Tietoisesti tai puoliksi tiedostamatta sitä petaa aikaa, olosuhteita ja paikkaa käyttämiselle. Tätä voi kestää jopa kuukausia, jolloin olen ulkoisesti raitis, energinen ja hyvinvoiva, mutta pimeää energiaa pumppaantuu yhä enemmän ja enemmän mieleeni sitä mukaa, kun laiminlyön itseni hoitamisen ja hengellisen uudistumisen. 

Tämä kaikki huipentui sitten elokuusta lokakuulle kestävään päivittäiskäyttöön, jossa kului pullo viinaa ja pari kolme grammaa amfetamiinia joka päivä. Lopulta puhdas uupumus vei jalat alta. Raahauduin päihdepolille, Auroran vieroitushoito-osastolle ja sitten Nukariin kuukauden Myllyhoitoon. 

Siellä viimeinen kirjallinen tehtäväni oli kirjoittaa jäähyväiskirje päihteille, joka löytyy alla olevassa postauksessani.

Kaikki olisi voinut päättyä toisinkin. Mikään ei takaa, että palaan koskaan takaisin, jos lähden käyttämään. Ilman apua en olisi selvinnyt. Olen kiitollinen kaikesta ammattiavusta ja erityisesti toisten addiktien tuesta, jota sain hoidon aikana ja saan edelleen jatkuvasti ryhmissä.

Jäähyväiset päihteelle

Mylly 20.11.2018:

Aluksi olit paljon enemmän ja paljon parempaa, kuin osasin kuvitella. Olit vapauden tuoja ja toit värikirjon harmaaseen arkeeni. Töölönlahden keväisessä puistossa loihdit kolmetoistavuotiaan pojan olemuksesta esiin sointuja, jotka olivat minulle elämää suurempaa sinfoniaa.

Nousuhumalan hurmiossa riemuitsin kuin häkistään vapautettu lintu, ja vain taivas oli rajana. Olit myös uskollinen ja luotettava, helposti saatavilla pullosta.

Olit kemiaa, ainetta, mutta nöyrästi jaoit koostumuksestasi saman vapauden tunteen minulle yhä uudelleen ja uudelleen. Teit sen myös eri muodoissasi: Kemiasi vaihteli alkoholista kannabikseen, barbituraateista bentsoihin ja opiaatteihin ja lopulta amfetamiiniin.

Aina päästit minut itseni kahleista vapaaksi, milloin unimaailman pehmeisiin usviin, milloin päivänvalon hillittömään ja tanssivaan energiaan.

Sinulla oli vain yksi ehto: Sinä tarvitsit kehoni ja sen kaikki hienoviritteiset järjestelmät käyttöösi. Aikasi soittelitkin kehoani kuin taiteilija instrumenttiaan. Sait mieleni, tahtoni ja tunteeni valtaasi musiikillasi. Pian alkoivat kuitenkin kuulua korvia vihlovat riitasoinnut. Soiton jatkuessa ja välillä tauottua olemukseni vaipui syviin vesiin.

Minua oli viritelty ja soiteltu väkisin. Olit murskannut monet suojajärjestelmät kehossani ja mielessäni. Murtauduit nyt yhä enemmän tuskaa tuottaen olemukseni mielihyväkeskukseen, joka huusi lohdutustasi ja huolenpitoasi.

Mutta ethän sinä voinut sille mitään. Olit vain kemiaa ja ainetta, ja vaikka jaoit edelleenkin nöyrästi energiaasi, joka aluksi oli vapautta, toitkin minulle nyt pahoinvointia, itseinhoa, syyllisyyttä ja pelkoja niin,  että elämäni muuttui sekasortoiseksi.

En syytä sinua enkä ole katkera. Olet vain kemiaa ja ainetta. Kaikki nuo värit olivatkin peräisin minusta itsestäni. Sinfoniat, vapauden tunne, tajunnan räjäyttävät energiat ja tunteiden palo syntyivätkin omasta olemuksestani samoin, kuin seurannut ahdistus, pelko ja sekasortokin.

Kaikki tuo tapahtui väkivaltaisen kemiallisen reaktion sivutuotteena – kuin poimisi kukkasen murskaavilla teräspihdeillä, tai söisi saman juhla-aterian yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes voi pahoin, sairastuu ja kuolee.

Teit minulle palveluksen, kun toit esiin minussa piilevän addiktiotaipumuksen. Puhjennut sairauteni ei halunnut sinua päästää. Se ei halunnut kasvattaa, viljellä ja hoivata hellästi ja ymmärtämyksellä tuota kukkivaa niittyä, virittyvää sinfoniaa, ei hapuilla nöyrästi opetellen maalaamaan väreistä taideteosta, vaan se halusi kaikki heti, tässä ja nyt.

Ethän sinä voinut noita asioita luoda, saati sitten pysyvästi antaa. Siksi jätän sinut ja sanon hyvästit. Jää rauhaan ja ota vastaan kiitos opetuksestasi. Olet vain kemiaa, mutta minä olen särkyneenäkim jotain paljon enemmän ja paljon parempaa, kuin osasin kuvitella, jota saan oppia parhaiten tuntemaan ilman sinua.

Kannabis

Tämä ei ole asia- eikä keskustelupuheenvuoro aiheesta. En ota kantaa kannabikseen liittyviin yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Kerron suhteestani pilveen ja sen seurauksista omalla kohdallani.

Kolmentoista ikäisenä tulin kotiin ensimmäisen ostamani pilvipalasen kanssa. Sulkeuduin kämppääni ja nuuhkin, tunnustelin ja kääntelin sormissani tuota maagista taivaan avainta. Vinyylillä soi Jimi Hendrix Experience ja savu leijui hämärässä huoneessa. Vihdoinkin pääsisin pilveen!

Mutta minua pelotti, enkä uskaltanut vetää kunnon savuja piipusta, en edes tiennyt, miten paukut tehdään, ennen kuin eräs vanhempi kaveri näytti sen minulle.

Voi sanoa, että rakastuin aineeseen jo ennen sen kokeilemista, ja kiinnityin siihen yhä tiiviimmin käyttämisen kautta. Korkein tavoitteeni oli saada pilveä ja pitää sitä hallussa, piilottaa sitä ja polttaa sitä mahdollisimman paljon.

Minulle on loppujen lopuksi kertynyt kokemusta pilven vaikutuksista itseeni yli neljänkymmenviiden vuoden ajalta, joihin mahtuu parisenkymmentä vuotta kuivilla olon aikaa.

Tämä perspektiivi on itselleni ihanteellinen. Saatan peilata kannabistaustaani pitkältä aikaväliltä, johon mahtuu pitkiä taukoja ja taas intensiivisiä käyttöjaksoja.

Ehdittyäni myöhemmällä iällä käyttää joitakin vuosia amfetamiinia, aloin huomattavasti herkistyä pilvelle. Palasin nuoruusikäni syviin itsetutkiskeluihin ja uppouduin pieniin yksityiskohtiin. Selvin päin poltettuna pienikin annos vei suoraan tuomioistuimen äärelle.

Psyykessäni paljastui oma pienuuteni ja vähäpätöisyyteni kaikessa alastomuudessaan. Pilvi tuntui

pakottavan minut katsomaan elämäni tosiasioita silmiin. Kohottauduin tekojeni kanssa kuin taivaisiin ja tunsin tekeväni syvää tiliä motiiveistani.

Tämä oli vain yksi taso psyyken toimintaa. Hengellinen taso oli pahempi. Hashis vaati itselleen jumaluutta. Teini-iästä saakka kuvaan kuului pilvirinki ja sen lait. Piippu kiertää aina jokaisen kohdalla. Kämpässäni palvottiin pilveä. Kaverini hoki polvillaan kumartuneena mantraa “hashish, hashish” ja minä vannoin pyhän valan pilven hyväksi.

Hashis oli astunut elämääni kuin maata kiertelevä, ystävällisesti hymyilevä demoni, joka aina pelmahtaa luokseni poltettuani pilveä. Se saattoi olla pitkät ajat muilla mailla, enkä ehkä kuukausiin tai vuosiin koskenut kannabikseen, mutta kun poltin, se kiersi pääni ja tajuntani jälleen sisältäpäin kuin tukahduttavaan pumpuliseen vaippaan.

Se pelkistää maailmani pieniin analysoitaviin yksityiskohtiin, joiden merkitys muuttuu dramaattisesti koko elämäni analyysiksi. Koskaan lopputulos ei johda mihinkään muutoksiin arkielämässäni, ja pilven haihduttua sen merkitys on poissa.

Tunnen kannabiksen vahingoittaneen tajuntaani pysyvällä tavalla, vaikka vahingoittuneet osa-alueet eivät ehkä häiritsekään elämääni tänä päivänä.

Silti kykenen palauttamaan psyykeeni muisti- ja tunnekuvan pilvestä, kuin hidastetusta unesta, joka virtaa tajuntani läpi lamaannuttavan hyytelön tavoin, missä tahansa siihen keskitynkään. Hashiksen “henkikuva” näyttäytyy minulle matona. Se on kalvava, muuntumiskykyinen ja kaikkeen sopeutuva matelijahahmo, joka piiloutuu tajuntaan näkymättömäksi ja pysäyttää elämäni hengellisenä ihmisenä.

Sen paljastuminen itselleni on ollut suuri huojennus. En puhu pilvestä omalla kohdallani niinkään päihteenä kuin vääränä valtaolentona. Ja sen vallan olen luovuttanut Jumalalle, jonka tuntemista voin opetella päivittäin, kun tajuntani on vapaa vieraista aineista.

Olen toipuva narkomaani ja alkoholisti, viinan ja amfetamiinin ja kannabiksen suurkuluttaja, jolla on toipumisohjelma, vertaistoverit ja Jumala tukenani.

Naimisissa amfetamiinin kanssa (osa III)

Kokemukseni mukaan piri pyrkii olemaan sataprosenttisen vastuullinen puoliso. Rakkaani lupasi aina pitää huolta kaikesta, kunhan vain puoleltani pysyisin sitoutuneena häneen. Se oli luonnollisestikin valhetta. Kyse oli omantunnon ja vastuun näenäisestä siirrosta pois itseltäni.

Mutta se olikin helppoa, itse asiassa pakonomaista. Muistan useamman kerran vakuuttaneeni – kun rahat olivat lopussa, viimeinenkin pussinkulma huuhdeltu ja pistetty suoneen, vaatteet ja kengät mätämenimistilassa, voimat lopussa – että hitot minnekään katkolle, kotiin tai apua hakemaan, minä kuljen nyt joka askeleen Sinun ehdoillasi, kunhan vaan vauhtia jostain löytyy, teen ihan mitä vaan!

Ja jo tämä päätös, amfetamiiniin sitoutumisen suggestiivinen vahvistaminen ajatuksissa, helpotti ja antoi energiaa kummasti, vaikka silmissä hämärsi ja joka paikkaa särki.

Katunarkkarin osa on taistelua, selviytymistä ja suoraviivaista yhden asian  filosofiaa: ”Hankimme huumeita, käytimme niitä ja koetimme keksiä keinoja saada niitä lisää”.

Varastin valintamyymälöistä ja viinakaupoista viinaa ja siideriä. Pirin ehdoilla. Väärensin reseptejä ja myin nappeja kadulla. Pirin ehdoilla. Nostin läheisteni tileiltä vilpillisesti rahaa tuhansia euroja. Pirin ehdoilla. Myin kaikki arvokkaat kirjani, keräilyesineeni ja vaatteeni. Pirin ehdoilla. Lainasin rahaa keksittyihin tarpeisiin vanhoilta ammattikolleegoiltani ja käytin luottamukseni – jota oli vanhastaan paljon – loppuun.

Kaikki pirin ehdoilla. Tein sen pirin takia, päättelin. Vastuu ei ole minun. Se kaikki on amfetamiinin syytä. Minä olin sairas, enhän voi olla vastuussa sairaudestani, ajattelin.

Kuitenkin koko ajan tiesin, että juuri minä tietenkin tein nuo teot. Minä yksin olen vastuussa tekemisistäni, ei kukaan eikä mikään muu. Ja se oli sietämätöntä. Siispä lisää piriä ja vauhti päälle. Pitkät vedot hihaan, ja ah – vapaa kaikesta vastuusta taas! Ja niin heittäydyin jälleen kartuttamaan synkkää tiliäni niin kauan, kuin kemiallinen keinovalo paloi ja häivytti mielestäni kaikki vastuun varjot.

Naimisissa amfetamiinin kanssa (osa II)

Avioliitossa amfetamiinin kanssa ei voi olla uskoton kuin yhdellä tavalla: Olla käyttämättä. Mutta uskottomuuden saa joka kerran anteeksi. Piri on uskollinen rakastaja, se ottaa aina avosylin vastaan armaansa, joka hairahtui hetkeksi tai pidemmäksi ajaksi puhtauden tielle. Avioeroa ei myönnetä koskaan. Vaikka omalta puoleltasi eroaisit iäksi, toipuisit pakkomielteisestä riippuvuudesta ja ehtisit jo unohtaakin aineen, ei tarvita kuin yksi annos uudelleen, niin olette jälleen yhdessä. Ja sen jälkeen et enää taaskaan itse päätä, mitä teet seuraavana päivänä.

Asia voi toki olla myös toisin: Ehkä kykenetkin aloittamaan ja lopettamaan juuri niin kuin itse haluat. Mutta silloin et olekaan naimisissa, et ole addikti. Omalla kohdallani epävarmuudesta ei ole tarvis kärsiä: Sen myöntäminen, että olen addikti, parantumattomasti, etenevästi ja kuolemaan saakka kykenemätön hallitsemaan käyttämistäni, on ollut minulle ainoa tie ulos tästä helvetillisestä avioliitosta.

Mutta kesti kauan, ennen kuin oman voimattomuuteni tuottama tappio oli minulle sisäistä realismia. Sillä voimasta, forssista, virrasta tässä kaikessa juuri on kyse!

Vihaan voimattomuutta, nuhjuamista ja alistuvaa vaipumista raskaaseen raahustamiseen arjen huolien keskelle. Vihaan pikkupoikamaista arkuuttani, pelokkuuttani ja epävarmuuttani elämän keskellä, joka velloo ympärilläni kuin uhkaava meri täynnä romua ja joka ei suostu koskaan asettumaan haluamaani järjestykseen vaan pakottaa minut mukautumaan kaikenlaisiin epämiellyttäviin velvollisuuksiin.

Ja yhä uudelleen uskollinen puolisoni vakuutti minulle kaiken keskellä:

– Et ole todella sellainen surkimus, älä suostu siihen! Minä räjäytän sinut vapauteen, nostan sinun todellisen minäsi esille loistamaan – ja tuon julkean, hallitsemattoman, todellisuudeksi tai arjeksi kutsutun ahdistajan, saat omaksi alamaiseksesi – sinä hallitset sitä mennen tullen kuin kunkku!

Ja vaikka se merkitsi parhaimmillaankin jämähtämistä kuudeksitoista tunniksi seksifantasioihin  Kaisaniemen puiston automaattiseen vessapömpeliin ilman mitään tajua ajan kulumisesta, voitti se tylsän arjen ja maksoi vaivan – niin vakuutimme toisillemme.

Naimisissa amfetamiinin kanssa (osa I)

Nyt, kun aikaa lienee kulunut tarpeeksi, pystyn jotenkin käsittelemään viha-rakkaussuhdettani sinuun kokonaisuutena. Vaikka kipua kyllä vieläkin tuntuu.

Eittämättä olet ollut elämäni kiihkein, traagisin ja tuhoisin rakkaus. Kenenkään ja minkään vuoksi en ole uhrannut niin paljon sieluani, ruumistani, aikaani, rahojani, terveyttäni ja elämääni kuin sinun vuoksesi – yhä uudelleen ja uudelleen. Monta kertaa olen vannonut, etten enää ikinä halua olla kanssasi missään tekemisissä – ja yhtä monta kertaa olen palannut luoksesi antautuen jälleen himokkaaseen syleilyysi.

Sinä hiivit elämääni flirttaillen ja kauniisti hymyillen. Olin pelokas, arka ja väsynyt elämän rutiiniin. Pienet varovaiset annokset valkoista pulveria kahviin sekoitettuna saivat minut tuntemaan itseni helpottuneeksi ja vapautuneeksi. Seurassasi tunsin itseni pidetyksi ja minä pidin sinusta ja muista ihmisistä.

Jaksoin kävellä kanssasi kaupunginosista toisiin, vain nauttien seurastasi. Vakuutit minulle, kuinka miellyttävä olenkaan ja kuinka elämä, kesä, luonto ja kaikki hymyilevät meille, rakastuneille romantikoille.

Menimme sitten kihloihin. Nenän kautta hivuttauduit kirkkaina säkeninä suoraan takaraivooni ja sait minut nopeammin nousukiitoon. Suhteemme lähentyi ja tapailimme entistä useammin.

Vihdoin menimme naimisiin. Kuinka kirpaisevan suloinen olitkaan tunkeutuessasi neulan kautta käsivarteeni ja ottaessasi koko kehoni lämpimään, hellään syleilyysi. Kuherrusaikamme tässä vaiheessa näytit kuitenkin jo toisenkin puolesi. Muutamien päivien kuluttua uuvutit minut ja kerroit minulle kaikenlaisia kauheuksia minun kykenemättä muuhun kuin makaamaan avuttomana vuoteessa ja hikoilemaan päiväkausia.

Apeana jatkoin matkaa ilman sinua, tuntematta sinuun vähään aikaan lainkaan viehätystä. Ajattelinkin jo jättää sinut. Mutta kuinka väärässä olinkaan!

Mikä tuhoaa minut

Neljän päivän relapsi. P niin kuin paska. P niinkuin pirireissu.

Kaava on aina sama: Lopulta kotiin nukkumaan, sitten muutama päivä toipumista, katumusta, rukousta. Ajatus kamasta ei herätä mitään haluja, nyt alkaa siis uusi aika.

Noin viikon kuluttua ollaan sitten tutulla vaaravyöhykkeellä. Vaikka kaikki olemuksessani puhuu edelleenkin toipumisen jatkamisen ja puhtaana olemisen puolesta, sormi painaakin puolihuolimattomasti puhelimen näppäimistöstä tutun numeron.

– Olisko mitään akuuttia..?

Ja taas mennään. Mutta tällä kertaa Jumala varjeli: Aineen hankkiminen epäonnistui. Illalla on jo kiitollinen mieli siitä, ettei kierre päässytkään jatkumaan.

En ihmettele, jos joku ajattelee: Noinko heikoilla olet, miksi oikein pelleilet elämäsi kanssa, miksi pelaat venäläistä rulettia kaksipiippuisella haulikolla? Mikset poista numeroita?

Usein tuumin, että addiktioni tuhoaa lopulta minut ja kuolen aineisiin tai niiden seurauksiin. Mutta tutkiessani itseäni syvemmin näen, ettei riippuvuussairauteni sinänsä siihen kykene, minut tuhoaa tämä itsekeskeinen individualismi. Yritykset selvitä yksin ja omalla tavallani – tiedänhän itse parhaiten, mitä minulle kuuluu.

Addiktio minussa ei ilmene vain aineen himona, se pyrkii eristämään minut muista, yksilöimään egoni väärällä tavalla. En ole käynyt viime aikoina ryhmissä, jossa voin jakaa voimani, toivoni ja kokemukseni ja epäonnistumiseni toisten addiktien kanssa. Sen sijaan filosofoin itsekseni suurten visioiden äärellä ja pohdin elämän syvyyttä.

Pian ajatus 12 askeleen toipumisohjelmaan ja säännöllisiin ryhmäkäynteihin sitoutumisesta alkaa tuntua minusta liian naivilta ja yksinkertaiselta. Ja niin loistavat visioni sankarillisesta oman tien kulkemisesta ”yksin Jumalani kanssa” johtavat minut lopulta filosofoimaan puistossa piikki hihassa. Ja sitten olen todella yksin.

Kiitos, Jumala, toisista toipuvista addikteista, joiden pariin saan mennä joka päivä ja jakaa ryhmässä elämäni ja vapautua käyttämisen pakkomielteestä! Tahdon vapaaehtoisesti sitoutua toipumiseeni – en yksin – vaan vuorovaikutuksessa yhdessä toisten toipuvien kanssa, enkä oman pääni mukaan, vaan 12 askeleen hengellisen toipumisohjelmaan uudelleen sitoutuen.

Ja näin nujertaa elämääni uhkaavan individualismin ja eristyneisyyden paholaisen.

Takaisin kaappiin

Olen hyvin rakentava yhteisön jäsen laitoksessa. Osallistun ryhmiin, olen täsmällinen ja tsemppaan toisia asiakkaita. Terapeutit pitävät edistymistäni esimerkillisenä. 

Kerron aamuringissä, miten hyvältä tuntuikaan herätä uuteen aurinkoiseen päivään. Samalla minua vaivaa hirveä aineen himo. Koetan lieventää ristiriitaisuutta olemalla positiivinen, mutta ristiriita sisälläni vain yltyy.

Palatessani aamuringistä huoneeseeni pakkaan tavarani, tempaisen kassin ja laukun olalleni ja marssin bussipysäkille.

Parin tunnin sisällä kävelen jo ulos luukusta pussukka taskussani ja suuntaan ostarin vessaan tööteille. Ulos tullessani minulla on siivet jaloissani. Hei, minä tulin ulos kaapista!

Kaikki on hallinnassa. Vau tuotakin tytsyä, mitkä sääret! Yö kuluu jazzklubilla, olen skarppi kuin partaveitsi. Hymyilen humalaisille naisille, tanssitan heitä ja juttelen viisaita. Aaltopituudet eivät kuitenkaan kohtaa, ja pulveripussi tuntuu nyt seksikkäämmältä. Vietän puolet ajasta vessassa klikkejä vatkaten ja piikittäen. Vetohommissa kuluu tunti ja kaksi kuin siivillä, oveen jyskytetään vähän väliä, ja kun tulen takaisin tanssilattialle, bändi kerää jo kamojaan ja laskuhumalaiset miehet ja naiset örveltävät kohti narikkaa.

Retkahduksen toinen päivä. Suuntaan tyhjentyvästä ja ölisevästä aamuöisestä keskustasta ja asfalttia pesevien säiliöautojen lomasta kohden Hietaniemen rauhaisia rantoja ja jatkan rantakallioiden kätköissä fiksaamista puolille päivin. Seuraava yö kuluu sitten rappukäytävässä. Kuulostelen jokaista rasahdusta, ikkunan läpi häälyvät varjot näyttävät ihmishahmoilta, jotka ovat tulleet tarkkailemaan minua. Uskallan vaihtaa asentoani tyhjässä rappukäytävässä kerran tunnissa, kunnes painelen puutunein jäsenin ulos aamuhämäräisille kaduille.

Juon viinaa tasoittaakseni päässäni pyörivää hyrrää ja tulen ensimmäisestä huikasta energiseen humalaan, eikä ihme, sillä en ole syönyt enkä nukkunut siitä lähtien, kun lähdin laitoksesta. Taivallan päämäärättömästi pitkin katuja ja fiksailen vessoissa eri puolilla kaupunkia. Kävely jatkuu pussinpohjien voimalla vielä seuraavan yön.

Neljäs päivä. Erehdyksessä nukahdan rappukäytävässä hetkeksi ja havahdun hirvittävään paniikkiin. Vasta hetken päästä toivun ja muistan, kuka ja missä olen. Minulla on lyijynraskaat laskut ja krapula, kama ja rahat lopussa, ääretön orpous ja yksinäisyys. Kadun ja valitan kurjuuttani, soitan laitokseen.

Vielä tämän kerran pääsen takaisin. Ensin pariksi päiväksi katkolle ja sitten yhteisöön tilinteolle. Seuraamuksena kirjallisia tehtäviä, huoneen vaihto, pudotus hierarkiassa ja uusi nousu positiivisuuteen. Olen päässyt takaisin kaappiin.

Toimeentulotuki

Toimeentulo ilman tukea lienee monille jonkinlainen motto. Elämässä pitäisi selvitä ylväästi yksin, ilman tukikeppejä ja kainalosauvoja. No, itse puolestani vastaanotan tukea mieluusti. Paitsi että olen joutunut pärjäämään paljon yhteiskunnan toimeentulotuella, tarvitsen myös toisten ihmisten tukea voidakseni elää ilman viinaa ja huumeita.

Ja kukapa viime kädessä tosissaan väittää pärjäävänsä – tai edes haluavansa pärjätä – tässä elämässä yksin omillaan. Onko ihmistä sellaiseen edes tarkoitettu. Enpä haluaisi pärjätä omillani esimerkiksi seksielämässäni, on paljon mieluisampaa jakaa se oman kullan kanssa.

Tukea elämässä toimeen tulemiseen on kyllä haettu myös kaduilta ja kulmilta. Kulmilla liikkuu jos jonkinlaista pussukkaa ja tussukkaa. Mutta se mentaliteetti ei poikkea arvoiltaan paljoa yhteiskunnan kovista arvoista: On pärjättävä yksin, oltava oman onnensa seppä. Tultava yksinäisyyden kuoressaan toimeen toisten yksinäisten kuorien kanssa.

Mutta onnellinen minä! Yksinäisyyden vankila on tänään historiaa. Sen välttäminen edellyttää minulta jatkuvaa tarvitsevaisuuteni myöntämistä. On suuri lahja, että saan jakaa todelliset tunteeni, pelkoni ja ongelmani, kuten myös voimani, toivoni ja kokemukseni toisten addiktiostaan toipuvien ihmisten kanssa.