Kun kykenen hyväksymään tämän päivän ja usein niin hallitsemattomalta tuntuvan nykyhetken sellaisina kuin ne ovat, tilani ja aistini ikäänkuin avartuvat. Minun on jotenkin laskeuduttava ja kutistuttava egoltani, jotta sielulleni avautuisi tilaa hengittää. Outo paradoksi.
Mutta kun oma ego jyrää, kaikki kauneus, ruuan maku, elämän pienet vivahteet ja ilon aiheet, koko nykyhetki, menettävät merkityksensä. En näe taivaan sineä, en kuule lintujen laulua, en koe läheisiäni, ystäviäni ja elämääni enää minään rikkautena. Sisälläni pyörii vain kiihkeä hyrrä, joka saa minut toimimaan ylikierroksilla ja vetämään ulkokohtaista roolia. On vaikea olla läsnä omassa elämässään ja omassa itsessään.
Tällainen egoistinen hyrrätila on hiljalleen kumuloituva ja voi johtaa vain kahteen lopputulokseen: Pysähtymiseen ja nöyrtymiseen, jossa suostun kohtaamaan itseni ja ongelmani nykyhetkessä sellaisina kuin ne ovat – tai sitten illuusioni ja heittelehtivä tunne-elämäni vievät lopulta voiton järjestä ja ryhdyn käyttämään.
Ja heti ensimmäisen annoksen tai huikan jälkeen koko elämäni määräytyy vanhan kaavan mukaisesti yhden ainoan pakonomaisen tarpeen ehdoilla: On turvattava seuraava annos. Seuraava annos on ensi sijalla ennen kaikkea muuta: ennen perhettä, ystäviä, velvollisuuksia, tai omaa terveyttä. Tämän elämän luontaisetuihin kuuluvat yleiset vessat, vetoiset porraskäytävät, kylmät yöt yksinäisillä kaduilla, poliisi, putkat ja sairaalat. Niin myös vammat, taudit, vankilat, laitokset ja ennenaikainen kuolema.
Tavallisilla ihmisillä nämä hyrrätilat eivät johda mihinkään tällaiseen. Mutta addiktilla on etuoikeus oppia paneutumaan elämään ja itseensä syvemmin, löytää itselleen sisäistä tilaa ja avaruutta raittiuden ja nöyryyden ehdoilla. Jos nimittäin tahtoo elää.
addiktio.com 