Naimisissa amfetamiinin kanssa (osa II)

Avioliitossa amfetamiinin kanssa ei voi olla uskoton kuin yhdellä tavalla: Olla käyttämättä. Mutta uskottomuuden saa joka kerran anteeksi. Piri on uskollinen rakastaja, se ottaa aina avosylin vastaan armaansa, joka hairahtui hetkeksi tai pidemmäksi ajaksi puhtauden tielle. Avioeroa ei myönnetä koskaan. Vaikka omalta puoleltasi eroaisit iäksi, toipuisit pakkomielteisestä riippuvuudesta ja ehtisit jo unohtaakin aineen, ei tarvita kuin yksi annos uudelleen, niin olette jälleen yhdessä. Ja sen jälkeen et enää taaskaan itse päätä, mitä teet seuraavana päivänä.

Asia voi toki olla myös toisin: Ehkä kykenetkin aloittamaan ja lopettamaan juuri niin kuin itse haluat. Mutta silloin et olekaan naimisissa, et ole addikti. Omalla kohdallani epävarmuudesta ei ole tarvis kärsiä: Sen myöntäminen, että olen addikti, parantumattomasti, etenevästi ja kuolemaan saakka kykenemätön hallitsemaan käyttämistäni, on ollut minulle ainoa tie ulos tästä helvetillisestä avioliitosta.

Mutta kesti kauan, ennen kuin oman voimattomuuteni tuottama tappio oli minulle sisäistä realismia. Sillä voimasta, forssista, virrasta tässä kaikessa juuri on kyse!

Vihaan voimattomuutta, nuhjuamista ja alistuvaa vaipumista raskaaseen raahustamiseen arjen huolien keskelle. Vihaan pikkupoikamaista arkuuttani, pelokkuuttani ja epävarmuuttani elämän keskellä, joka velloo ympärilläni kuin uhkaava meri täynnä romua ja joka ei suostu koskaan asettumaan haluamaani järjestykseen vaan pakottaa minut mukautumaan kaikenlaisiin epämiellyttäviin velvollisuuksiin.

ilaJa yhä uudelleen uskollinen puolisoni vakuutti minulle kaiken keskellä:

– Et ole todella sellainen surkimus, älä suostu siihen! Minä räjäytän sinut vapauteen, nostan sinun todellisen minäsi esille loistamaan – ja tuon julkean, hallitsemattoman, todellisuudeksi tai arjeksi kutsutun ahdistajan, saat omaksi alamaiseksesi – sinä hallitset sitä mennen tullen kuin kunkku!

Ja vaikka se merkitsi parhaimmillaankin jämähtämistä kuudeksitoista tunniksi seksifantasioihin  Kaisaniemen puiston automaattiseen vessapömpeliin ilman mitään tajua ajan kulumisesta, voitti se tylsän arjen ja maksoi vaivan – niin vakuutimme toisillemme.

Mainokset

Naimisissa amfetamiinin kanssa (osa I)

Nyt, kun aikaa lienee kulunut tarpeeksi, pystyn jotenkin käsittelemään viha-rakkaussuhdettani sinuun kokonaisuutena. Vaikka kipua kyllä vieläkin tuntuu.

Eittämättä olet ollut elämäni kiihkein, traagisin ja tuhoisin rakkaus. Kenenkään ja minkään vuoksi en ole uhrannut niin paljon sieluani, ruumistani, aikaani, rahojani, terveyttäni ja elämääni kuin sinun vuoksesi – yhä uudelleen ja uudelleen. Monta kertaa olen vannonut, etten enää ikinä halua olla kanssasi missään tekemisissä – ja yhtä monta kertaa olen palannut luoksesi antautuen jälleen himokkaaseen syleilyysi.

Sinä hiivit elämääni flirttaillen ja kauniisti hymyillen. Olin pelokas, arka ja väsynyt elämän rutiiniin. Pienet varovaiset annokset valkoista pulveria kahviin sekoitettuna saivat minut tuntemaan itseni helpottuneeksi ja vapautuneeksi. Seurassasi tunsin itseni pidetyksi ja minä pidin sinusta ja muista ihmisistä.

Jaksoin kävellä kanssasi kaupunginosista toisiin, vain nauttien seurastasi. Vakuutit minulle, kuinka miellyttävä olenkaan ja kuinka elämä, kesä, luonto ja kaikki hymyilevät meille, rakastuneille romantikoille.

Menimme sitten kihloihin. Nenän kautta hivuttauduit kirkkaina säkeninä suoraan takaraivooni ja sait minut nopeammin nousukiitoon. Suhteemme lähentyi ja tapailimme entistä useammin.

Vihdoin menimme naimisiin. Kuinka kirpaisevan suloinen olitkaan tunkeutuessasi neulan kautta käsivarteeni ja ottaessasi koko kehoni lämpimään, hellään syleilyysi. Kuherrusaikamme tässä vaiheessa näytit kuitenkin jo toisenkin puolesi. Muutamien päivien kuluttua uuvutit minut ja kerroit minulle kaikenlaisia kauheuksia minun kykenemättä muuhun kuin makaamaan avuttomana vuoteessa ja hikoilemaan päiväkausia.

Apeana jatkoin matkaa ilman sinua, tuntematta sinuun vähään aikaan lainkaan viehätystä. Ajattelinkin jo jättää sinut. Mutta kuinka väärässä olinkaan!

Takaisin kaappiin

Olen hyvin rakentava yhteisön jäsen laitoksessa. Osallistun ryhmiin, olen täsmällinen ja tsemppaan toisia asiakkaita. Terapeutit pitävät edistymistäni esimerkillisenä. 

Kerron aamuringissä, miten hyvältä tuntuikaan herätä uuteen aurinkoiseen päivään. Samalla minua vaivaa hirveä aineen himo. Koetan lieventää ristiriitaisuutta olemalla positiivinen, mutta ristiriita sisälläni vain yltyy.

Palatessani aamuringistä huoneeseeni pakkaan tavarani, tempaisen kassin ja laukun olalleni ja marssin bussipysäkille.

Parin tunnin sisällä kävelen jo ulos luukusta pussukka taskussani ja suuntaan ostarin vessaan tööteille. Ulos tullessani minulla on siivet jaloissani. Hei, minä tulin ulos kaapista!

Kaikki on hallinnassa. Vau tuotakin tytsyä, mitkä sääret! Yö kuluu jazzklubilla, olen skarppi kuin partaveitsi. Hymyilen humalaisille naisille, tanssitan heitä ja juttelen viisaita. Aaltopituudet eivät kuitenkaan kohtaa, ja pulveripussi tuntuu nyt seksikkäämmältä. Vietän puolet ajasta vessassa klikkejä vatkaten ja piikittäen. Vetohommissa kuluu tunti ja kaksi kuin siivillä, oveen jyskytetään vähän väliä, ja kun tulen takaisin tanssilattialle, bändi kerää jo kamojaan ja laskuhumalaiset miehet ja naiset örveltävät kohti narikkaa.

Retkahduksen toinen päivä. Suuntaan tyhjentyvästä ja ölisevästä aamuöisestä keskustasta ja asfalttia pesevien säiliöautojen lomasta kohden Hietaniemen rauhaisia rantoja ja jatkan rantakallioiden kätköissä fiksaamista puolille päivin. Seuraava yö kuluu sitten rappukäytävässä. Kuulostelen jokaista rasahdusta, ikkunan läpi häälyvät varjot näyttävät ihmishahmoilta, jotka ovat tulleet tarkkailemaan minua. Uskallan vaihtaa asentoani tyhjässä rappukäytävässä kerran tunnissa, kunnes painelen puutunein jäsenin ulos aamuhämäräisille kaduille.

Juon viinaa tasoittaakseni päässäni pyörivää hyrrää ja tulen ensimmäisestä huikasta energiseen humalaan, eikä ihme, sillä en ole syönyt enkä nukkunut siitä lähtien, kun lähdin laitoksesta. Taivallan päämäärättömästi pitkin katuja ja fiksailen vessoissa eri puolilla kaupunkia. Kävely jatkuu pussinpohjien voimalla vielä seuraavan yön.

Neljäs päivä. Erehdyksessä nukahdan rappukäytävässä hetkeksi ja havahdun hirvittävään paniikkiin. Vasta hetken päästä toivun ja muistan, kuka ja missä olen. Minulla on lyijynraskaat laskut ja krapula, kama ja rahat lopussa, ääretön orpous ja yksinäisyys. Kadun ja valitan kurjuuttani, soitan laitokseen.

Vielä tämän kerran pääsen takaisin. Ensin pariksi päiväksi katkolle ja sitten yhteisöön tilinteolle. Seuraamuksena kirjallisia tehtäviä, huoneen vaihto, pudotus hierarkiassa ja uusi nousu positiivisuuteen. Olen päässyt takaisin kaappiin.

Illuusioni ja jatkettu kama

Olen aina pitänyt tiettyä ihmisryhmää hieman kummallisena. He ovat niitä, jotka eivät ole kiinnostuneita huumeiden vaikutuksesta. Miten joku voi tyytyä vain siihen tajuntaan, jonka tämä maailma (joka siis on syvältä) hänelle tuottaa?

No, olen kylläkin tullut raskaasti petetyksi, se on myönnettävä. Kemia ei ollut vastaus siihen, mitä kaipasin ja halusin. Sen tuottama olotila johti addiktiosairauteen ja kuolemankierteeseen, vaikkakin se yhdessä monen muun elementin kanssa tuotti huimaavia kokemuksia. Olen ollut huipulla ja pohjalla, käynyt lävitse yhteiskunnan sosiaaliset kerrokset, lyöttäytynyt mariginaaleihin ja vaihtanut vaatteita, kunnes avuttomana ja toivottomana tarvitsin lopultakin juuri niiden apua, joita olin halveksinut ja pitänyt kummallisena.

Tekee kipeää katsella nuorten viihdekäyttäjien kokeiluja ja heidän orgastista hurmostaan, joka nielee neitseellisen sielun ja valaa identiteettiin hallinan harhaa. Vuosia, vuosia kestää nuoruus, voima ja ylimielisyys, jota on mahdotonta kelata takaisinpäin ja palata valintojen alkupisteeseen. Elämä kuluu vääjäämättä pursuttaen harhaa ikuisesta jatkuvuudestaan, kunnes se kuluttaa palavan ja suitsuavan sydämen loppuun ja paljastaa irvokkaat kuolemankasvonsa.

Mutta yhä kestää illuusio – saan sen helposti tajuntaani Pink Floydin traagisesta kohtalonsoundista, Claptonin sooloista valkoisessa huoneessa – taivaanrannan takaa marssivat keväisten kukkasten armeijat!

Kama olikin jatkettua alusta asti, ja ainoa mikä lopulta toimi, oli itse jatke.

Kemian hylättyäni annan hengen kohdata Totuutta salatuimpaan saakka. Vapaus on puhdasta kamaa, jota voi pitää kädessä, antaa sen taluttaa. Kristus alkoi kaiken, piti yllä universumia ja asettui Oveksi, josta minä olen käynyt sisälle ja löytänyt laitumen.

Voima, toivo ja kokemus

Toivo on elämää ylläpitävä voima. Toivon avulla ihminen voi selviytyä tilanteesta, johon joku toinen saattaa menehtyä. Toivoa ei koskaan kannata menettää. Niin kauan kuin on elämää, on myös toivoa.

Chilen kaivoskuilussa vankeina olleet ihmiset eivät menettäneet toivoaan. Siinä auttoi kanssaihmisten usko, toivo ja rakkaus, sekä myös konkreettinen toiminta kurimuksesta pääsemiseksi. ”Jumala tahtoi, että olen kaivoksessa ajattelemassa elämääni. Olen ajatellut ja moni asia muuttuu elämässäni”, sanoi Jimmy Sánchez, 19, kun hänet oli autettu ylös.

Aina on toivoa myös selviytyä addiktiosta ja riippuvuuden kurimuksesta. Selviytymiskokemus tuo voimaa, joka lisää edelleen toivoa.

Julkaisin tuon allaolevan muutaman vuoden takaisesta tragediasta kertovan runoni muistuttaakseni itseäni siitä, miten vakavasta sairaudesta addiktiossa on kysymys. Huumekuolema on aina äärimmäisen surullinen tapahtuma, surullisen elämän surullinen päätös.

Tosiasia on, että vain harvat kovien huumeiden koukkuun jääneet pääsevät irti käyttämisestä. Suurin osa kuolee aineisiin tai niiden seurauksiin. Itse olen kohdannut satoja ihmisiä, jotka kuitenkin ovat selvinneet. He ovat kerran tulleet tilanteeseen, jossa ovat nähneet mahdottomaksi enää jatkaa käyttämistä ja elää, ja hakeneet apua.

Silloin toivo on herännyt.

Toivo elää ja saa päivittäin ravintoa siitä yhteydestä, jossa ihmiset jakavat voimansa, toivonsa ja kokemuksensa yhdessä toistensa kanssa.