Naimisissa amfetamiinin kanssa (osa III)

Kokemukseni mukaan piri pyrkii olemaan sataprosenttisen vastuullinen puoliso. Rakkaani lupasi aina pitää huolta kaikesta, kunhan vain puoleltani pysyisin sitoutuneena häneen. Se oli luonnollisestikin valhetta. Kyse oli omantunnon ja vastuun näenäisestä siirrosta pois itseltäni.

Mutta se olikin helppoa, itse asiassa pakonomaista. Muistan useamman kerran vakuuttaneeni – kun rahat olivat lopussa, viimeinenkin pussinkulma huuhdeltu ja pistetty suoneen, vaatteet ja kengät mätämenimistilassa, voimat lopussa – että hitot minnekään katkolle, kotiin tai apua hakemaan, minä kuljen nyt joka askeleen Sinun ehdoillasi, kunhan vaan vauhtia jostain löytyy, teen ihan mitä vaan!

Kuva

Ja jo tämä päätös, amfetamiiniin sitoutumisen suggestiivinen vahvistaminen ajatuksissa, helpotti ja antoi energiaa kummasti, vaikka silmissä hämärsi ja joka paikkaa särki.

Katunarkkarin osa on taistelua, selviytymistä ja suoraviivaista yhden asian  filosofiaa: ”Hankimme huumeita, käytimme niitä ja koetimme keksiä keinoja saada niitä lisää”.

Varastin valintamyymälöistä ja viinakaupoista viinaa ja siideriä. Pirin ehdoilla. Väärensin reseptejä ja myin nappeja kadulla. Pirin ehdoilla. Nostin läheisteni tileiltä vilpillisesti rahaa tuhansia euroja. Pirin ehdoilla. Myin kaikki arvokkaat kirjani, keräilyesineeni ja vaatteeni. Pirin ehdoilla. Lainasin rahaa keksittyihin tarpeisiin vanhoilta ammattikolleegoiltani ja käytin luottamukseni – jota oli vanhastaan paljon – loppuun.

Kaikki pirin ehdoilla. Tein sen pirin takia, päättelin. Vastuu ei ole minun. Se kaikki on amfetamiinin syytä. Minä olin sairas, enhän voi olla vastuussa sairaudestani, ajattelin.

Kuitenkin koko ajan tiesin, että juuri minä tietenkin tein nuo teot. Minä yksin olen vastuussa tekemisistäni, ei kukaan eikä mikään muu. Ja se oli sietämätöntä. Siispä lisää piriä ja vauhti päälle. Pitkät vedot hihaan, ja ah – vapaa kaikesta vastuusta taas! Ja niin heittäydyin jälleen kartuttamaan synkkää tiliäni niin kauan, kuin kemiallinen keinovalo paloi ja häivytti mielestäni kaikki vastuun varjot.

Mainokset

Naimisissa amfetamiinin kanssa (osa II)

Avioliitossa amfetamiinin kanssa ei voi olla uskoton kuin yhdellä tavalla: Olla käyttämättä. Mutta uskottomuuden saa joka kerran anteeksi. Piri on uskollinen rakastaja, se ottaa aina avosylin vastaan armaansa, joka hairahtui hetkeksi tai pidemmäksi ajaksi puhtauden tielle. Avioeroa ei myönnetä koskaan. Vaikka omalta puoleltasi eroaisit iäksi, toipuisit pakkomielteisestä riippuvuudesta ja ehtisit jo unohtaakin aineen, ei tarvita kuin yksi annos uudelleen, niin olette jälleen yhdessä. Ja sen jälkeen et enää taaskaan itse päätä, mitä teet seuraavana päivänä.

Asia voi toki olla myös toisin: Ehkä kykenetkin aloittamaan ja lopettamaan juuri niin kuin itse haluat. Mutta silloin et olekaan naimisissa, et ole addikti. Omalla kohdallani epävarmuudesta ei ole tarvis kärsiä: Sen myöntäminen, että olen addikti, parantumattomasti, etenevästi ja kuolemaan saakka kykenemätön hallitsemaan käyttämistäni, on ollut minulle ainoa tie ulos tästä helvetillisestä avioliitosta.

Mutta kesti kauan, ennen kuin oman voimattomuuteni tuottama tappio oli minulle sisäistä realismia. Sillä voimasta, forssista, virrasta tässä kaikessa juuri on kyse!

Vihaan voimattomuutta, nuhjuamista ja alistuvaa vaipumista raskaaseen raahustamiseen arjen huolien keskelle. Vihaan pikkupoikamaista arkuuttani, pelokkuuttani ja epävarmuuttani elämän keskellä, joka velloo ympärilläni kuin uhkaava meri täynnä romua ja joka ei suostu koskaan asettumaan haluamaani järjestykseen vaan pakottaa minut mukautumaan kaikenlaisiin epämiellyttäviin velvollisuuksiin.

ilaJa yhä uudelleen uskollinen puolisoni vakuutti minulle kaiken keskellä:

– Et ole todella sellainen surkimus, älä suostu siihen! Minä räjäytän sinut vapauteen, nostan sinun todellisen minäsi esille loistamaan – ja tuon julkean, hallitsemattoman, todellisuudeksi tai arjeksi kutsutun ahdistajan, saat omaksi alamaiseksesi – sinä hallitset sitä mennen tullen kuin kunkku!

Ja vaikka se merkitsi parhaimmillaankin jämähtämistä kuudeksitoista tunniksi seksifantasioihin  Kaisaniemen puiston automaattiseen vessapömpeliin ilman mitään tajua ajan kulumisesta, voitti se tylsän arjen ja maksoi vaivan – niin vakuutimme toisillemme.

Hallinnan harha

Otsan takana on tuttua ja kotoisaa niin kauan, kun ei katso peiliin. Hui! Kuka on tuo olio, kumma kurppa, joka siellä haahuilee?

Sen jälkeen, kun on aamulla ennen ensimmäistä kofeiiniklikkiä katsellut omaa lasilta heijastuvaa hahmoaan, piirilevy otsan takana alkaa syöttää tyhjää. Persoonallisuus möttääntyy epämääräiseksi kummajaiseksi, kun peilikuva pitäisi synkronoida sisäiseen prosessoriin.

Näen jo itseni vanhainkodissa tutisevana rahjuksena höpisemässä: Voi, olen sisältä niin nuori! Nuorekas. Viriili. Piip.

Toisaalta olen addiktina onnenpekka, kun saan seurata ikääntymistäni. Alan jo olla suunnilleen sinut oman ikäni kanssa, vaikka se aiemmin on tuottanutkin suuria vaikeuksia.

Kun ensi kertaa todella tajusin, että vanhenen ja alan pikku hiljaa olla mariginaalitavaraa, tuli hätä käteen: jotain jäi teini-iässä kesken. Lähdin hyvistä bileistä liian aikaisin, jäi monta pulloa viinaa juomatta, paljon pilveä polttamatta, vauhtia vetämättä, mimmiä iskemättä.

Omat rajat vetäytyivät äärettömiin ja haastoivat päänupin seikkailuun.

Tyhmä sydän vastasi kutsuun ja joi ja veti yllin kyllin, pubista pubiin, kulmilta kulmille, laitoksesta laitokseen. Koko tuo kierros piti käydä läpi, ennen kuin pääsin tähän päivään, jossa vihdoin kykenen arvostamaan elämääni puhtaana ja raittiina.

Tänään minun on valvottava vastustaakseni elämäni suurinta harhaa: Hallinnan harhaa. En alusta alkaenkaan hallinnut huumeiden käyttöä, ja yhtä vähän hallitsen sitä tänään.

Tänään hyväksyn peilikuvani, joka kuvastaa vain persoonallisuuteni pintakuorta. Sisällä on paljon iloa ja rikkautta, lukemattomia mahdollisuuksia. Sen mahdollistaa minulle elämä  ilman huumeiden käyttöä ja pakkomielteitä, elämä, joka tänään asettuu eteeni uutena ja arvaamattomana ja jonka olen valmis hyväksymään ilman tarvetta kontrolloida sitä omilla keinoillani.

Tämä on elämää, johon olen saanut astua yksin Jumalan armosta.

Tekee sairaasti mieli

On hetkiä, jolloin tekee sairaasti mieli kamaa. Siinä se on, suomeksi sanottuna. Ja se, että tekee juuri sairaasti mieli, on kirjaimellisesti totta.

Silloin koko homman hulluus, kieroutuneisuus ja itsetuhoinen luonnottomuus ei lainkaan pelästytä, vaan sen ajatteleminen ennemminkin lisää kiihoketta:

Istut kuusi tuntia sateessa pimeässä Kurvin puiston pensaikossa ja teet koko ajan lähtöä pankkiautomaatille, mutta on mahdotonta päästä matkaan, kun pitää järjestellä ja piilottaa pussukat ja lompakko paremmin. Ja kun aamuyöstä vihdoin selviät likomärkänä ja housut mudassa automaatille, kumppani on tahollaan ehtinyt nostaa tuet. Loikit pitkin autiota Hietaniemen rantaa ja hautausmaita edestakaisin yö toisensa jälkeen ja hävität kenkäsi ja joudut lopulta jalkatulehduksen vuoksi Mariaan tiputukseen. Jämähdät tavaratalon vessaan fantasioimaan tuntikausiksi ja missaat kaikki sovitut tapaamiset, etkä välitä siitä, vaikka jälleen menetät rahaa. Nielaiset koko purkin bentsoja kun vaihtotällit viivästyvät ja pamautat nuppisi Villa Novan rappusissa ja heräät Kisiksen putkassa pää kääreessä…

Kun tämänkaltaiset filmit pyörivät iltaisin päässä, niistä lemuaa jonkinlainen sairaalloisen viettelevä turmeluksen haju, joka herättää kaikki ne mielikuvat ja tunteet, kun kama toimi joskus ensimmäisillä kerroilla kunnolla ja onnistuneesti. Ja vaikka hyvin tiedät, että jos annat periksi ja otat ensimmäisen annoksen, et todellakaan palaa neitsytkokemuksiisi, vaan sama kurjuus ja rappio, josta Jumalan armosta pääsit takaisin raittiiseen elämään, jatkuu siitä hetkestä tarkalleen samanlaisena – nopeasti etenevänä ja pahenevana – niin siitäkin huolimatta tunnemuistisi kammottava addiktiivinen magneetti vain jyllää.

Mutta Luojan kiitos, nämä hetket menevät aina ohitse, ja aamu on iltaa viisaampi. Minulla on tänään tilaisuuteni itsetutkisteluun ja mahdollisuus jakaa kokemukseni, ongelmani ja toivoni niiden kanssa, jotka tekevät samaa matkaa, jotka tietävät, mistä on kyse.

Oma olo kullan kallis

Useimmat ihmiset eivät tajua, miksi narkomaani vain jatkaa kurjuuttaan ja sairastamistaan, vaikka hän saattaa muistuttaa jo enemmän spitaalista kuin tavallista normikansalaista. Ei hän hae kurjuutta vaan kuninkuutta. Aine, jolla voi tehdä niin suuria taikoja, että velat muuttuvat saataviksi, jolla voi matkustaa hetkessä madonreiän kautta avaruuden toiselle reunalle, saa hänet juoksemaan.

Myöhemmin aine ei toimi enää. Jokaiselle addiktille ja alkoholistille koittaa hetki, jolloin kaikki pullon hengen lupaamat kolme toivomusta on käytetty loppuun. Mutta se ei muuta enää mitään: Addiktio on saanut omansa, ja hänen on jatkettava juoksemistaan.

Hän saattaa vaikuttaa kovalta, uhmakkaalta ja vaaralliselta katusankarin roolissaan. Mutta hän on yksinomaan säälittävä: Kuinka nöyrä, taipuisa ja kuuliainen ihminen addiktista tuleekaan pulveripussukan edessä: Vaikka aine toimii enää juuri ja juuri vain sen verran, että se antaa pienen hengähdystauon jatkuvan pahoinvoinnin ja tuskan oravanpyörässä, addikti on valmis myymään sen edestä vaikka isoaäitinsä, terveytensä ja lopulta henkensä.

Minulle ei ole suurempaa lottovoittoa kuin se, että saan elää tänään puhtaana, ilman aineiden käyttämisen pakkomiellettä. Minun on helppo olla kiitollinen ja ylistää Jumalaa, kun katson, minkälaisesta helvetistä olen saanut pelastua. Toipumisen matkaa voi tehdä vain yhden päivän kerrallaan. Jokainen puhdas päivä on onnistunut päivä, tapahtuipa mitä tahansa.