Hyväksikäytetty minä

Näin koronaluppoilun aikaan on oiva mahdollisuus tutkia itseään ja oman elämänsä kuulumisia. Kun yhdestä viruksesta pääsee, toinen on kolkuttelemassa jo ovella. Tosin kokeet C-viruksen suhteen ovat vasta toukokuussa, ja toivon todella, että lääkekuuri olisi selättänyt viruksen kehostani.

Ja tässä välissä olen käynyt hölmöilemässä pariinkin otteeseen. Onneksi viime retkahdukseni kesti vain yhden viikonlopun. Olen joutunut menemään itseeni ja kysymään, mitä oikeastaan haluan ja rakastanko yhtään itseäni.

Kun katselen itseäni lähimmäisenä ja ihmisenä, tuntuu karmaisevalta, mitä kaikkea olenkaan hänelle tehnyt. Näen hyväksikäytetyn ja orjuutetun addiktin.

Kuka tuosta ihmisestä on tehnyt tällaisen? Minä itse. Olen kaatanut hänen kurkkuunsa viinaa hänen ollessaan vasta kolmentoista ikäinen. Olen myrkyttänyt häntä tinnerillä, hashishöyryillä, voimakkailla pillereillä ja pistänyt hänen verisuoneensa amfetamiinia ja kaikkea muuta roinaa vuosikymmenten kuluessa.

Olen pyrkinyt tekemään hänen kehostaan itselleni nautinnon ja mielihyvän tuottamisen välineen. Ja kun enempää ei ole enää herunut, olen jättänyt hänet virumaan tajuttomana kadulle, putkaan ja rappukäytäviin.

Olen kusettanut häntä ja antanut muidenkin kusettaa, ja vienyt häntä kuin pässiä narusta hävittämään rahansa, työpaikkansa, ihmissuhteensa ja terveytensä.

Mikä tahansa tuomioistuin langettaisi mojovat rapsut tällaisesta ihmisen hyväksikäytöstä.

Tämän armottoman tilinteon tarkoitus ei nyt enää kuitenkaan ole syytellä, säälitellä ja painaa enempää alas itseäni. Usko, joka minulla kaikesta huolimatta on edelleen jäljellä, välittää kuin ihmeen kautta elämääni toivoa. Se on toivo siitä, että minua on kuitenkin koko ajan on rakastettu ja rakastetaan sellaisena kuin olen, ei sellaisena kuin minun pitäisi olla.

Minulla on siis arvoa, jonka antaa minulle Toinen, Hän, joka lahjoitti minulle kehonikin. Rakastava, huolehtiva ja itseäni suurempi Jumala on se, joka antaa minulle arvon, ja joka opettaa minua antamaan anteeksi itselleni. Pikku hiljaa olen oppinut itsekin antamaan itselleni tätä arvoa.

Ja jakaessani näitä tuntojani ja kokemuksiani yhdessä toisten toipuvien addiktien kanssa tunnen itseni yhä merkityksellisemmäksi ja rakastetummaksi. Koronaeristys (minulla ei onneksi ole koronaa) on tuonut ulottuvilleni uusia ryhmiä, joissa palaveeraan netin kautta.

Itseni rakastamisen koulussa näyttää olevan niin, että jakaessani aikaani ja kokemuksiani toisten kanssa, tulen heidän kauttaan tuntemaan enemmän myös omaa arvoani ja opin rakastamaan itseäni.

Ihmisen korvaaminen pillerillä

Addiktille on helpompaa saada kemiallisen euforian tuoma valheellisen itsetunnon harha ja heittäytyä vastuuttomuuteen, kuin kohdata oma rikkinäisyytensä  ja kipunsa. Sen voi havaita, kun lukee edellistä postiani, joka nyt tuntuu selittelevältä itsekusetukselta. Minähän lähdin sen jälkeen juomaan viinaa.

Jokin minussa, jota ei saisi olla olemassa, pyrkii esiin. Kaikkitietävä, maailmoja syleilevä egoni vaatii kaikkien huomiota ja ihastelevaa ihmettelyä.

No, ainakin huomiota on tullut metroasemilla, kaduilla ja Kallion pikkukapakoissa. Ihastelevaa ihmettelyä sai viimeksi lähinnä baarimikko, joka taitavasti luotsasi häirikön ulos.

Mutta tuo kokonaisuuden ja eheyden tunteen tarve minussa on terve ja todellinen. Viina- piri- tai missä tahansa nousukiidossa aivokemia aktivoi kuitenkin vain rajoitetusti mielihyväkeskusta ja keskushermostoa tuoden itsevarmuuden ja eheyden hetkellisen illuusion. Ja turha väittää, ettei se sillä hetkellä tuntuisi makealta.

Mutta se on vähän sama, kuin korvaisi rakastetun ihmisen pillerillä, joka tuottaa aivosoluihin läheisyyden illuusion. Silloin sitä vain riutuu ja viruu yksinäisyytensä vankina sen sijaan, että panisi itsensä kokonaan likoon ja kohtaisi todella toisen ihmisen. Ja sekä itsensä että toinen on kohdattava kaikkine puolineen, avoimesti ja rehellisesti, jos tahtoo oppia rakastamaan. 

Viina ja huumeet tappavat sen kyvyn tehokkaimmin. Addiktiosta toipumisen laji ei ole niitä helpoimpia. Mutta tuleen ei pidä jäädä makaamaan, yksin ei pidä jäädä ja taaksensa ei kannata vilkuilla.

Siksi tahdon tänään elää raittiina ja jakaa voimani, toivoni ja kokemukseni yhdessä toisten toipuvien alkoholistien ja narkomaanien kanssa.