Vedin taas ja päädyin hoitoon

Mikä maailmassa saa ihmisen ajamaan pölhösti samaa tietä edelleen, vaikka oikea risteys jo aivan selvästi ohitettiin? Tai pitämään päänsä, vaikka hänen väitteensä jo aukottomasti todistettiin vääräksi. 

Ylpeys ja itsekeskeisyys. Tosin nämä ominaisuudet eivät vaikuta yhtä naurettavilta huomaamattomimmissa muodoissaan. Ne pukeutuvat mielellään päättäväisyyden ja voimakastahtoisuuden muotoon. 

Mutta addiktiosairauteni naurettavuus paljastui selkeästi omissa toimintatavoissani viime vuonna 2018. (Alla olevaa postausta edeltävässä postauksessani ”Tuurinarkomaani” kerroin jotain siitä.) Sairauden seuraukset eivät kylläkään lainkaan naurata.

Tosin kävin parissa ryhmässä ensimmäisten, noin viikon kestäneiden narkkaussessioideni väliaikoina, mutta iso pyörä oli jo nytkähtänyt pyörimään, ja homma oli tietenkin vedettävä tappiin. 

Ja kaikki oli rankempaa, kuin edellisen ison pyörän (loppuvuosi 2009) aikana. Noin seitsemän raittiin vuoden tervehdyttävä vaikutus ei auttanut lainkaan. Käyttämiseen palattaessani sain vain todeta, että addiktiosairauteni oli entisestään pahentunut toipumiseni aikana.  

Näin jälkeen päin näen selkeästi, että pelkkä käyttämisestä pidättäytyminen ilman sisäistä muutosprosessia takaa vain sen, että huumeisiin palaaminen tapahtuu ennemmin tai myöhemmin. Samalla päänupilla toistetaan vain samoja virheitä erilaisten tulosten toivossa.

Juuri tämä on sitä mielisairautta, jonka hoitamiseen tarvitsen toisten toipuvien addiktien apua hengellisen toipumisohjelman puitteissa. Kun alkaa mennä hyvin, yksin unohdan helposti, että sairaus on vain koteloitunut ja odottaa tilaisuutta iskeäkseen salakavalasti uudelleen. 

Mutta ei retkahdus puun takaa tule, eikä iske yllättäen. Tietoisesti tai puoliksi tiedostamatta sitä petaa aikaa, olosuhteita ja paikkaa käyttämiselle. Tätä voi kestää jopa kuukausia, jolloin olen ulkoisesti raitis, energinen ja hyvinvoiva, mutta pimeää energiaa pumppaantuu yhä enemmän ja enemmän mieleeni sitä mukaa, kun laiminlyön itseni hoitamisen ja hengellisen uudistumisen. 

Tämä kaikki huipentui sitten elokuusta lokakuulle kestävään päivittäiskäyttöön, jossa kului pullo viinaa ja pari kolme grammaa amfetamiinia joka päivä. Lopulta puhdas uupumus vei jalat alta. Raahauduin päihdepolille, Auroran vieroitushoito-osastolle ja sitten Nukariin kuukauden Myllyhoitoon. 

Siellä viimeinen kirjallinen tehtäväni oli kirjoittaa jäähyväiskirje päihteille, joka löytyy alla olevassa postauksessani.

Kaikki olisi voinut päättyä toisinkin. Mikään ei takaa, että palaan koskaan takaisin, jos lähden käyttämään. Ilman apua en olisi selvinnyt. Olen kiitollinen kaikesta ammattiavusta ja erityisesti toisten addiktien tuesta, jota sain hoidon aikana ja saan edelleen jatkuvasti ryhmissä.

Pitäisi aina saada jotain erikoista

Olen kirjoittanut tätä blogia jo melko pitkällä aikavälillä. Pohtiessani, minkälainen ihminen ja addikti oikeastaan olen, huomaan, että olen toisaalta katastrofihakuinen, toisaalta suurta turvaa tarvitseva ja että haluaisin jatkuvasti saada tavallista suurempia mielihyvän kokemuksia, vaikka tiedän niiden tuottavan minulle lopulta tuskaa ja kurjuutta.

Kun amfetamiinikierteeni alkuaikoina kävin erään kerran lääkärin vastaanotolla, kerroin hänelle käyttämisestäni, koska tajusin sen jo tuolloin ongelmaksi. Muistan aina, kuinka tuo sympaattinen nainen, jota arvostin lääkärinäni, puisteli hiljaa päätään ja huokasi: “Hmm, se onkin näitä vaikeita hoitaa… siinä tulee sitten vaan se vaikeus, että elämässä pitäisi välttämättä aina saada jotakin erikoista.”

Vaikka olen päässytkin toipumaan käyttämisen kierteestä, juuri nämä edellä mainitsemani luonteenpiirteeni tekevät jokapäiväisestä elämästäni vaikeaa. Ne eivät kerta kaikkiaan sovi yhteen toistensa kanssa. Eikä herkkyyteni kuollut toipuessani. Päinvastoin, olen herkkä syyllisyydentunteelle ja peloille, herkkä vaipumaan vihaan ja aggressioon ja haistattamaan paskat koko maailmalle, herkkä kietoutumaan omiin valheisiini, herkkä toisten mielipiteille, herkkä mielihyvälle jne.

Ja kun en käytä mitään päihteitä, korostuvat tietysti vielä seksuaaliset halut. Seksi on lähin tapa saada mielihyvää ja energistä jännitettä itselle. Tavallinen arkirutiini ja säännöllinen elämänrytmi eivät kerta kaikkiaan tyydytä tuota tarvetta saada jotakin erikoista, ja niinpä olen altis kaikenlaisten mieleen tunkeutuvien halujen ja mielikuvien tulvalle, joka kuluttaa sielun energiaa ja tekee minut kyvyttömäksi elämään ja nauttimaan tästä hetkestä omana itsenäni.

Ja sitten olen retkahtanut kahdesti käyttämään. Molempina kertoina käytin kaksi päivää ja palasin takaisin verissä päin.

Toki olen haaveillut useinkin käyttämisestä ja päässyt selkeästi myös niistä tilanteista yli. Tärkeää minulle on kuitenkin havaita, että noita tapauksia edelsi viikkojen mielen myllerrys, jonka olin sallinut alkaa puoliksi, tai no, kokonaan tahallani. Yksi selkeä väärä valinta ja virike oli antautuminen itsesäälin valtaan ja sitä myötä dramaatiseen ”minä olen uhri”-asenteeseen. Lohduksi tuli kuin tarjottimella seksuaaliset viritykset. Kesäaikaan silmänruokaa on riittämiin. Minulla on onneksi hyvä suhde vaimooni, mikä on estänyt enemmät typeryydet sillä alalla.

Mutta että sitten pitää lähteä kamaa käyttämään! Se on todella nöyryyttävää ja muistutus siitä, että addiktille ei sovi samat huvit, mitkä sopivat ns. taviksille, jos heillekään. Negatiivisuuden päästäminen mieleen ja oman herkkyyden ja heikkouden tunnon peittäminen tietoisesti valitulla aggressiivisella mielenlatauksella, tyyliin “mitä tuokin pelle tuossa kassajonossa tuijottaa, varsinainen paukapää!” on oiva keino vaientaa todellinen minänsä.

Ja paras viimeiseksi: En ollut kuukausiin käynyt ryhmissä. Näistähän pitäisi puhua ja jakaa elämän asiat ja kiusat yhdessä toisten toipuvien kanssa. Toisten toipuvien myötätunto, ymmärrys ja tsemppi jäivät kokonaan saamatta, kun se olisi ollut kipeästi tarpeen. Retkahdus ei siis tule minulle puun takaa eikä se ole kohtalo tai olosuhteiden syy. Tärkeintä minulle on ottaa täysi vastuu teoistani eikä syyttää niistä ketään muuta kuin itseäni.

Enkä enää syytä itseänikään. On rasittavaa olla syytettynä, olipa syyttäjänä sitten oma minä, muut tai mikä hyvänsä. Jumala ei minua syytä, eivätkä toipuvat kanssamatkaajani. Kuljen siis tätä matkaani, välillä uupuneena ja kyllästyneenä, välillä taas iloisena ja toivorikkaana. Ja sellaisena opettelen sen hyväksymään.

Naimisissa amfetamiinin kanssa (osa II)

Avioliitossa amfetamiinin kanssa ei voi olla uskoton kuin yhdellä tavalla: Olla käyttämättä. Mutta uskottomuuden saa joka kerran anteeksi. Piri on uskollinen rakastaja, se ottaa aina avosylin vastaan armaansa, joka hairahtui hetkeksi tai pidemmäksi ajaksi puhtauden tielle. Avioeroa ei myönnetä koskaan. Vaikka omalta puoleltasi eroaisit iäksi, toipuisit pakkomielteisestä riippuvuudesta ja ehtisit jo unohtaakin aineen, ei tarvita kuin yksi annos uudelleen, niin olette jälleen yhdessä. Ja sen jälkeen et enää taaskaan itse päätä, mitä teet seuraavana päivänä.

Asia voi toki olla myös toisin: Ehkä kykenetkin aloittamaan ja lopettamaan juuri niin kuin itse haluat. Mutta silloin et olekaan naimisissa, et ole addikti. Omalla kohdallani epävarmuudesta ei ole tarvis kärsiä: Sen myöntäminen, että olen addikti, parantumattomasti, etenevästi ja kuolemaan saakka kykenemätön hallitsemaan käyttämistäni, on ollut minulle ainoa tie ulos tästä helvetillisestä avioliitosta.

Mutta kesti kauan, ennen kuin oman voimattomuuteni tuottama tappio oli minulle sisäistä realismia. Sillä voimasta, forssista, virrasta tässä kaikessa juuri on kyse!

Vihaan voimattomuutta, nuhjuamista ja alistuvaa vaipumista raskaaseen raahustamiseen arjen huolien keskelle. Vihaan pikkupoikamaista arkuuttani, pelokkuuttani ja epävarmuuttani elämän keskellä, joka velloo ympärilläni kuin uhkaava meri täynnä romua ja joka ei suostu koskaan asettumaan haluamaani järjestykseen vaan pakottaa minut mukautumaan kaikenlaisiin epämiellyttäviin velvollisuuksiin.

Ja yhä uudelleen uskollinen puolisoni vakuutti minulle kaiken keskellä:

– Et ole todella sellainen surkimus, älä suostu siihen! Minä räjäytän sinut vapauteen, nostan sinun todellisen minäsi esille loistamaan – ja tuon julkean, hallitsemattoman, todellisuudeksi tai arjeksi kutsutun ahdistajan, saat omaksi alamaiseksesi – sinä hallitset sitä mennen tullen kuin kunkku!

Ja vaikka se merkitsi parhaimmillaankin jämähtämistä kuudeksitoista tunniksi seksifantasioihin  Kaisaniemen puiston automaattiseen vessapömpeliin ilman mitään tajua ajan kulumisesta, voitti se tylsän arjen ja maksoi vaivan – niin vakuutimme toisillemme.

Naimisissa amfetamiinin kanssa (osa I)

Nyt, kun aikaa lienee kulunut tarpeeksi, pystyn jotenkin käsittelemään viha-rakkaussuhdettani sinuun kokonaisuutena. Vaikka kipua kyllä vieläkin tuntuu.

Eittämättä olet ollut elämäni kiihkein, traagisin ja tuhoisin rakkaus. Kenenkään ja minkään vuoksi en ole uhrannut niin paljon sieluani, ruumistani, aikaani, rahojani, terveyttäni ja elämääni kuin sinun vuoksesi – yhä uudelleen ja uudelleen. Monta kertaa olen vannonut, etten enää ikinä halua olla kanssasi missään tekemisissä – ja yhtä monta kertaa olen palannut luoksesi antautuen jälleen himokkaaseen syleilyysi.

Sinä hiivit elämääni flirttaillen ja kauniisti hymyillen. Olin pelokas, arka ja väsynyt elämän rutiiniin. Pienet varovaiset annokset valkoista pulveria kahviin sekoitettuna saivat minut tuntemaan itseni helpottuneeksi ja vapautuneeksi. Seurassasi tunsin itseni pidetyksi ja minä pidin sinusta ja muista ihmisistä.

Jaksoin kävellä kanssasi kaupunginosista toisiin, vain nauttien seurastasi. Vakuutit minulle, kuinka miellyttävä olenkaan ja kuinka elämä, kesä, luonto ja kaikki hymyilevät meille, rakastuneille romantikoille.

Menimme sitten kihloihin. Nenän kautta hivuttauduit kirkkaina säkeninä suoraan takaraivooni ja sait minut nopeammin nousukiitoon. Suhteemme lähentyi ja tapailimme entistä useammin.

Vihdoin menimme naimisiin. Kuinka kirpaisevan suloinen olitkaan tunkeutuessasi neulan kautta käsivarteeni ja ottaessasi koko kehoni lämpimään, hellään syleilyysi. Kuherrusaikamme tässä vaiheessa näytit kuitenkin jo toisenkin puolesi. Muutamien päivien kuluttua uuvutit minut ja kerroit minulle kaikenlaisia kauheuksia minun kykenemättä muuhun kuin makaamaan avuttomana vuoteessa ja hikoilemaan päiväkausia.

Apeana jatkoin matkaa ilman sinua, tuntematta sinuun vähään aikaan lainkaan viehätystä. Ajattelinkin jo jättää sinut. Mutta kuinka väärässä olinkaan!

Kun varjo pääsee hengittämään

Riippuvuuteni alkuaikoina hain apua terapiasta. Terapeuttini sanoi, ettei minun varjoni pääse hengittämään. Siksi se aika ajoin rikkoo riemuiten rajansa ja rypee viettiensä viemänä rapakossa.

Hän oli oikeassa. Tarve käyttää huumeita on minussa kuin lihaani istutettu vietti, saman kaltainen kuin seksivietti, itsesäilytysvietti tai sosiaalinen vietti. Luontaisilla vieteillä on tietenkin oma paikkansa elämää suojaavina ja ylläpitävinä tarpeina. Ja jos nämä tarpeet eivät tavalla tai toisella saa täyttyä, ne purkautuvat pakonomaisena toimintana, joka ei enää rakenna vaan tuhoaa.

Tällä hetkellä minulla ei onneksi ole ongelmia näiden luontaisten tarpeiden kanssa – mutta addiktioni suhteen minun on löydettävä keinoja, joilla saisin ”varjon hengittämään”.

Olen löytänyt itselleni ainakin toimivan hengellisyyden. Uskoni avulla saan näkemystä, voimaa ja toivoa niin, että valo voi langeta varjooni ja hälventää sen. Rukouksessa ja Raamatun lukemisessa löydän yhteyden omaan korkeampaan voimaani, ylösnousseeseen Kristukseen.

Mutta vaikka päivä näin pääsee paistamaan risukasaankin, pelkkä usko ei ole estänyt minua narkkaamasta ja rypemästä. Tarvitsen siihen myös toisia addikteja, joiden kanssa voin jakaa varjoni. Ellen näin tee ja jaa varjoani puhtaana elävien kanssa, jaan sen pian käyttävien kanssa, kuten on tapahtunutkin.

Kiitos siis Jumalalle ja kaikille narkomaaneille, että olette olemassa.

Mikä tuhoaa minut

Neljän päivän relapsi. P niin kuin paska. P niinkuin pirireissu.

Kaava on aina sama: Lopulta kotiin nukkumaan, sitten muutama päivä toipumista, katumusta, rukousta. Ajatus kamasta ei herätä mitään haluja, nyt alkaa siis uusi aika.

Noin viikon kuluttua ollaan sitten tutulla vaaravyöhykkeellä. Vaikka kaikki olemuksessani puhuu edelleenkin toipumisen jatkamisen ja puhtaana olemisen puolesta, sormi painaakin puolihuolimattomasti puhelimen näppäimistöstä tutun numeron.

– Olisko mitään akuuttia..?

Ja taas mennään. Mutta tällä kertaa Jumala varjeli: Aineen hankkiminen epäonnistui. Illalla on jo kiitollinen mieli siitä, ettei kierre päässytkään jatkumaan.

En ihmettele, jos joku ajattelee: Noinko heikoilla olet, miksi oikein pelleilet elämäsi kanssa, miksi pelaat venäläistä rulettia kaksipiippuisella haulikolla? Mikset poista numeroita?

Usein tuumin, että addiktioni tuhoaa lopulta minut ja kuolen aineisiin tai niiden seurauksiin. Mutta tutkiessani itseäni syvemmin näen, ettei riippuvuussairauteni sinänsä siihen kykene, minut tuhoaa tämä itsekeskeinen individualismi. Yritykset selvitä yksin ja omalla tavallani – tiedänhän itse parhaiten, mitä minulle kuuluu.

Addiktio minussa ei ilmene vain aineen himona, se pyrkii eristämään minut muista, yksilöimään egoni väärällä tavalla. En ole käynyt viime aikoina ryhmissä, jossa voin jakaa voimani, toivoni ja kokemukseni ja epäonnistumiseni toisten addiktien kanssa. Sen sijaan filosofoin itsekseni suurten visioiden äärellä ja pohdin elämän syvyyttä.

Pian ajatus 12 askeleen toipumisohjelmaan ja säännöllisiin ryhmäkäynteihin sitoutumisesta alkaa tuntua minusta liian naivilta ja yksinkertaiselta. Ja niin loistavat visioni sankarillisesta oman tien kulkemisesta ”yksin Jumalani kanssa” johtavat minut lopulta filosofoimaan puistossa piikki hihassa. Ja sitten olen todella yksin.

Kiitos, Jumala, toisista toipuvista addikteista, joiden pariin saan mennä joka päivä ja jakaa ryhmässä elämäni ja vapautua käyttämisen pakkomielteestä! Tahdon vapaaehtoisesti sitoutua toipumiseeni – en yksin – vaan vuorovaikutuksessa yhdessä toisten toipuvien kanssa, enkä oman pääni mukaan, vaan 12 askeleen hengellisen toipumisohjelmaan uudelleen sitoutuen.

Ja näin nujertaa elämääni uhkaavan individualismin ja eristyneisyyden paholaisen.

Överit

Pitkään putsina ollut käyttäjä, joka retkahtaa, voi joutua yllättävään pulaan muistellessaan vanhoja toleranssejaan ja saattaa vetäistä tappavat överit. Jos kyse on hitaista, sitä vain putoaa, mutta vauhtiöverit saattavat kiduttaa kauankin, kun keuhkot paukahtelevat ja verisuonet repeilevät.

Minullekin ne olisivat voineet koitua kohtalokkaiksi. Usein pitkien vetojen jälkeen syöksyin tuolista ylös haukkomaan henkeä tai putosin lattialle jäykkänä kuin kankea kuollut kala. Kerran juuri ennen kuin kumppani ehti soittaa ambulanssin, pomppasin lopulta jaloilleni kuin vieteriukko. Sillä kertaa pelastuksena saattoivat toimia bentsot, joita olin popsinut tällejä odotellessa.

Alan porukoista loitonnut ei myöskään voi olla niin varma siitä, mitä pussissa saa. Koulunsa keskeyttänyt ei ehkä tunne kaikkia uusia kirjanyhdistelmiä, paitsi ehkä sen MDMA:n jota on essoissa, mutta joku metyleenidioksipyrovaleroni tai desoksipipradroli, aakkosina MDPV ja DPMP, ovat hepreaa.

Tuosta jälkimmäisestä aineesta eli Daisysta uutisoitiin jokunen kuukausi sitten, kun jotkut olivat kamaa piikitettyään joutuneet tehohoitoon. Monikaan vanha pirinisti ei ole tottunut tekemään klikkejä määrästä, jonka juuri ja juuri silmällä näkee. Kuitenkin siinäkin voi olla liikaa. Eivätkä toleranssit jollekin tietylle aineelle merkitse mitään, kun käytetään molekyylirakenteeltaan aivan toista ainetta.

Tässä tapauksessa kyse oli pirinhajuisesta DPMP:stä, joka ei ainoastaan flippaa päässä, niin kuin MDPV, vaan voi samalla hajottaa munuaiset.

Vaikka tämän kaiken tietää, mikään ei takaa sitä, että kun otan ne ensimmäiset ja pääsen vauhtiin, että edellä mainitut seikat jarruttaisivat vähääkään menoani. Kaiken edelle menee se, että saan seuraavan annoksen, ja että se on jotain, joka toimii kunnolla. Järki muuttuu kyvyksi keksiä keinoja saada lisää ainetta, ja itsestään huolehtiminen muuttuu kyvyksi säilyttää pulveria erityisen huolella ja piilossa kaikissa tilanteissa.

Hyrrätila

Kun kykenen hyväksymään tämän päivän ja usein niin hallitsemattomalta tuntuvan nykyhetken sellaisina kuin ne ovat, tilani ja aistini ikäänkuin avartuvat. Minun on jotenkin laskeuduttava ja kutistuttava egoltani, jotta sielulleni avautuisi tilaa hengittää. Outo paradoksi.

Mutta kun oma ego jyrää, kaikki kauneus, ruuan maku, elämän pienet vivahteet ja ilon aiheet, koko nykyhetki, menettävät merkityksensä. En näe taivaan sineä, en kuule lintujen laulua, en koe läheisiäni, ystäviäni ja elämääni enää minään rikkautena. Sisälläni pyörii vain kiihkeä hyrrä, joka saa minut toimimaan ylikierroksilla ja vetämään ulkokohtaista roolia. On vaikea olla läsnä omassa elämässään ja omassa itsessään.

Tällainen egoistinen hyrrätila on hiljalleen kumuloituva ja voi johtaa vain kahteen lopputulokseen: Pysähtymiseen ja nöyrtymiseen, jossa suostun kohtaamaan itseni ja ongelmani nykyhetkessä sellaisina kuin ne ovat – tai sitten illuusioni ja heittelehtivä tunne-elämäni vievät lopulta voiton järjestä ja ryhdyn käyttämään.

Ja heti ensimmäisen annoksen tai huikan jälkeen koko elämäni määräytyy vanhan kaavan mukaisesti yhden ainoan pakonomaisen tarpeen ehdoilla: On turvattava seuraava annos. Seuraava annos on ensi sijalla ennen kaikkea muuta: ennen perhettä, ystäviä, velvollisuuksia, tai omaa terveyttä. Tämän elämän luontaisetuihin kuuluvat yleiset vessat, vetoiset porraskäytävät, kylmät yöt yksinäisillä kaduilla, poliisi, putkat ja sairaalat. Niin myös vammat, taudit, vankilat, laitokset ja ennenaikainen kuolema.

Tavallisilla ihmisillä nämä hyrrätilat eivät johda mihinkään tällaiseen. Mutta addiktilla on etuoikeus oppia paneutumaan elämään ja itseensä syvemmin, löytää itselleen sisäistä tilaa ja avaruutta raittiuden ja nöyryyden ehdoilla. Jos nimittäin tahtoo elää.