Mikä on holistin määre –
päässäänkö kääre
jälkeen parin pienen,
kun jysäriin ennen kokemattomaan
aamulla herää ja kysyy:
”Missä lienen?”
ja kamppeensa vieraan luota kerää?
Ei, on holistilla aina jano,
vaikkei sitä sano –
sen tuumii osaavansa peittää.
On ihanteenaan kohtuukäyttö,
vaikka kunnon salapohjat
joka lähtöön täytyy heittää –
”On kaikki hyvin”, vaikka karanneet on ohjat.
Nousee aamu sippitorin, vielä hiljainen on katu Helsingin. Ylempänä puistoss’ Torkkelin pistää Pale aamufiksejään – Voi vit – ne vajareiksi jää!
Hyvä koti, äiti, isä, takana on Palella. Hän hellyyttä sai lapsena – nyt kulmilla käy narkkina.
Kohti Kurvia käy askel kärsimätön, Lissu pian tällättävä on. Heill’ ennen oli rakkaus, sitten toveruus, nyt enää pelkkä kamakumppanuus.
Komea ois näky tää, kun pitkä mies kiirehtää kohti metrokäytävää – ellei kädet viuhtois lailla propellin, luinen ois tuo naamakin, joissa silmät lautasina tähyää, kun oksistoissa linnut kirskuu: ”Piripää, piripää!”
Tie Lissun kanssa vie pieneen luukkuun Itiksen, siellä häipyy muistot hoitojen, Munkkisaaren, Ridiksen. Koevedot vatkataan, jauhot pussiin punnitaan, massit pöytään ladotaan.
Lissu sille tielleen jää, Pale stadiin kiirehtää, on asioita täynnä pää: Täytyy sossurahaa nostaa, maltodekstriiniä ostaa, sillä pulveria jatkaa, sitä hieman myyden poistaa, Palen nerot kasvot loistaa.
Hyvä koti, äiti, isä, takana on Palella. Hän hellyyttä sai lapsena – nyt kulmilla käy narkkina.
Vielä häkkikellarissa Pale ehtii käydä, työkalusäkkiään hän ei löydä, tuhdit töötit päättää vääntää, hihan ylös olkaan kääntää. – Oonhan valvonut jo päivää viis, ei kun lisää pulveria siis!
– Tämä on tään jutun juonta, tuumaa Pale kun ei löydä suonta. – Mut lyödään jalkaan tänkin kerran, nyt vedoissa on gramman verran.
Lämpö ylös kehoon nousee, kama tukkaan tämähtää, mut joku mättää, pieleen menee, Pale ei voi hengittää – jo pumppu sammuu, vaimenee, kivilattiassa vatkaa pää.
– Äiti, miksi tähdet täällä loistaa, en hengitä mä enää, vain laulaa linnut oksiston ”piripää, piripää”, muut muistot kaikki häviää – rintaan sattuu, pimenee, älä, äiti luotain mee…
Tummuu yö sippitorin, taas hiljainen on katu Helsingin. Lattialla Vaasankadun häkkikellarin makaa ruumis katusankarin.
Itku kuuluu haudalla – hyvä koti, äiti, isä, takana on Palella. Hän hellyyttä sai lapsena – miksi kulmilla kuoli narkkina?
Ystävän muistolle.
addiktio.com 