Pitäisi aina saada jotain erikoista

Olen kirjoittanut tätä blogia jo melko pitkällä aikavälillä. Pohtiessani, minkälainen ihminen ja addikti oikeastaan olen, huomaan, että olen toisaalta katastrofihakuinen, toisaalta suurta turvaa tarvitseva ja että haluaisin jatkuvasti saada tavallista suurempia mielihyvän kokemuksia, vaikka tiedän niiden tuottavan minulle lopulta tuskaa ja kurjuutta.

Kun amfetamiinikierteeni alkuaikoina kävin erään kerran lääkärin vastaanotolla, kerroin hänelle käyttämisestäni, koska tajusin sen jo tuolloin ongelmaksi. Muistan aina, kuinka tuo sympaattinen nainen, jota arvostin lääkärinäni, puisteli hiljaa päätään ja huokasi: “Hmm, se onkin näitä vaikeita hoitaa… siinä tulee sitten vaan se vaikeus, että elämässä pitäisi välttämättä aina saada jotakin erikoista.”

Vaikka olen päässytkin toipumaan käyttämisen kierteestä, juuri nämä edellä mainitsemani luonteenpiirteeni tekevät jokapäiväisestä elämästäni vaikeaa. Ne eivät kerta kaikkiaan sovi yhteen toistensa kanssa. Eikä herkkyyteni kuollut toipuessani. Päinvastoin, olen herkkä syyllisyydentunteelle ja peloille, herkkä vaipumaan vihaan ja aggressioon ja haistattamaan paskat koko maailmalle, herkkä kietoutumaan omiin valheisiini, herkkä toisten mielipiteille, herkkä mielihyvälle jne.

Ja kun vietten käytä mitään päihteitä, korostuvat tietysti vielä seksuaaliset halut. Seksi on lähin tapa saada mielihyvää ja energistä jännitettä itselle. Tavallinen arkirutiini ja säännöllinen elämänrytmi eivät kerta kaikkiaan tyydytä tuota tarvetta saada jotakin erikoista, ja niinpä olen altis kaikenlaisten mieleen tunkeutuvien halujen ja mielikuvien tulvalle, joka kuluttaa sielun energiaa ja tekee minut kyvyttömäksi elämään ja nauttimaan tästä hetkestä omana itsenäni.

Ja sitten olen retkahtanut kahdesti käyttämään. Molempina kertoina käytin kaksi päivää ja palasin takaisin verissä päin.

Toki olen haaveillut useinkin käyttämisestä ja päässyt selkeästi myös niistä tilanteista yli. Tärkeää minulle on kuitenkin havaita, että noita tapauksia edelsi viikkojen mielen myllerrys, jonka olin sallinut alkaa puoliksi, tai no, kokonaan tahallani. Yksi selkeä väärä valinta ja virike oli antautuminen itsesäälin valtaan ja sitä myötä dramaatiseen ”minä olen uhri”-asenteeseen. Lohduksi tuli kuin tarjottimella seksuaaliset viritykset. Kesäaikaan silmänruokaa on riittämiin. Minulla on onneksi hyvä suhde vaimooni, mikä on estänyt enemmät typeryydet sillä alalla.

Mutta että sitten pitää lähteä kamaa käyttämään! Se on todella nöyryyttävää ja muistutus siitä, että addiktille ei sovi samat huvit, mitkä sopivat ns. taviksille, jos heillekään. Negatiivisuuden päästäminen mieleen ja oman herkkyyden ja heikkouden tunnon peittäminen tietoisesti valitulla aggressiivisella mielenlatauksella, tyyliin “mitä tuokin pelle tuossa kassajonossa tuijottaa, varsinainen paukapää!” on oiva keino vaientaa todellinen minänsä.

Ja paras viimeiseksi: En ollut kuukausiin käynyt ryhmissä. Näistähän pitäisi puhua ja jakaa elämän asiat ja kiusat yhdessä toisten toipuvien kanssa. Toisten toipuvien myötätunto, ymmärrys ja tsemppi jäivät kokonaan saamatta, kun se olisi ollut kipeästi tarpeen. Retkahdus ei siis tule minulle puun takaa eikä se ole kohtalo tai olosuhteiden syy. Tärkeintä minulle on ottaa täysi vastuu teoistani eikä syyttää niistä ketään muuta kuin itseäni.

Enkä enää syytä itseänikään. On rasittavaa olla syytettynä, olipa syyttäjänä sitten oma minä, muut tai mikä hyvänsä. Jumala ei minua syytä, eivätkä toipuvat kanssamatkaajani. Kuljen siis tätä matkaani, välillä uupuneena ja kyllästyneenä, välillä taas iloisena ja toivorikkaana. Ja sellaisena opettelen sen hyväksymään.

nafriends

Mainokset

Paras lääke addiktioon

YLE haastatteli joulupäiväksi sosiaalipsykologi Janne Viljamaata, joka on tutkinut addiktioita.

– Kauppojen hyllyt on rakennettu niin, että suklaariippuvaiselle on aina tarjolla suklaata, hän sanoo. Karkit on sijoitettu sopivasti kassan viereen. Addiktin aivoissa syttyy valo, kun hän näkee lempipatukkansa.

– Aina kun menemme kauppaan, mielihyväjärjestelmä pärähtää päälle. Se on kuin magneettikuvauksessa: aivoissa näkyy joulukuusen valot, jotka hehkuvat punaisena.

Viljamaan mukaan addiktio on koodattu valmiiksi ihmisen geeneihin. Kaikista ei kuitenkaan tule riippuvaisia.

Addikti parantaa tyhjää oloa nopeilla nautinnoilla: viina, seksi tai uusi kenkäpari.

– Ihminen ajattelee poistavansa epämääräisen ahdistuksen shoppaamalla. Lopulta jäljellä on tarpeeton tavara, mutta ahdistus ei poistunutkaan. Addikti tarvitsee koko ajan lisää.

Paras mielialalääke ovat Viljamaan mukaan toiset ihmiset. Ihmisten seurassa aivot alkavat erittää mielihyvää tuottavaa serotoniinia.

Tutkija siis toteaa uutisessa sen, minkä jokainen toipuva addikti hyvin tietää.

Käyttävän narkkarin ja holistin elämää leimaavat täydellinen itsekeskeisyys ja pohjaton tarve hakeutua omaan eristyneeseen mielihyvävankilaansa. Itseriittoisuuden harha esti minua ennen muuta hakeutumasta avoimeen ja läpinäkyvään vuorovaikutukseen toisten ihmisten kanssa.

”Päihderiippuvuus on sairaus, jossa elämään sopeutumiseen käytetään mitä hyvänsä muuta keinoa kuin ihmisten välistä vuorovaikutusta.” Tämän määritelmän antaa addiktiosta toipumisen tienraivaaja professori Gitlow. Hänen painotuksensa on vuorovaikutuksessa, koska kun turvaudumme mihin hyvänsä päihteeseen selviytyäksemme elämästä, me heikennämme vakavasti kykyämme olla vuorovaikutuksessa itsemme, toisten ihmisten ja Jumalamme kanssa.

Sosiaaliset pelot, ahdistuneisuus, epäluulot ja alemmuudentunne olivatkin tuttuja seuralaisiani, kun jouduin välillä kauhukseni elämään selvin päin. Mutta kas kummaa: Nousuhumalassa ja amfetamiinivauhdissa, helpotus oli sanoinkuvaamaton, kun tuskan viitta putosikin harteilta kuin taikaiskusta. Olin jälleen hetken aikaa seurallinen, peloton ja itsevarma. Serauksena tästä oli tietenkin se, että selvin päin eläminen oli jälleen entistäkin ahdistavampaa.

Ongelmani on kauan aikaa siis ollut se, miten ihmeessä päästä elämään selvin päin niin, että tulisi jotenkin toimeen oman päänsä ja toisten ihmisten kanssa – sekä syvimmällä tasolla, miten elää sovinnossa Jumalansa kanssa ja kokea toteuttavansa elämäsä tarkoitusta.

Addiktio, pakkomielteinen tarve saada nopea mielihyvä piikin, ryyppäämisen, shoppaamisen tai seksin kautta, ei synny syvällisen pohdinnan, järkeilyn ja päättelyn tuloksena. Siksi sitä ei myöskään voiteta pohtimalla, järkeilemällä tai päättelemällä. Addikti itse on kaikkein suurin pohtija, järkeilijä ja päättelijä, kunhan ensin on saanut himoitsemansa annoksen ja pääsee selittämään ongelmansa olemattomaksi.

Vasta, kun käyttämisen jatkamisen tuska käy suuremmaksi kuin sen lopettamisen tuska, addikti taipuu hakemaan apua.

Pikku hiljaa elämä selvin päin, puhtaana, on alkanut maistua paremmalta. Se on edellyttänyt minulta ennen kaikkea, että olen myöntänyt olevani täysin voimaton addiktiooni nähden ja kääntynyt pyytämään apua itseäni suuremmalta voimalta. Tätä tietä haaveet aineiden ja muiden pikanautintojen tuottamasta euforiasta ovat korvautuneet tämänhetkisen elämäni, ilojeni, surujeni, voimani, toivoni ja kokemukseni avoimella jakamisella toisten toipuvien addiktien, ystävieni ja läheisteni kanssa.

Seikkailuja ja seksiä…

Puhtaana elävällä addiktilla on usein pitkä tie oppia valvomaan elämässään niitä asioita, jotka juuri hänen kohdallaan voivat johtaa takaisin huumeiden käyttämiseen. Ainakin minulla. Esimerkiksi seikkailunhalu, jännitys, shoppailu, urheilu, hyvä ruoka, taiteellisuus, muoti tai seksi ovat yleisesti elämään kuuluvia ja mielihyvää tuottavia asioita. Jokin niistä voi kuitenkin tuottaa minulle myös vaarallisia hankaluuksia, kun se menee överiksi.

Amfetamiinin stimuloima seikkailunhalu voi johtaa itsetuhoiseen käyttäytymiseen. Mielestäni oli todella jännittävää esimerkiksi heittää polkupyörä metrokiskoille ja hypätä itse perässä pelastamaan sitä.  Ystävälleni taas syntyi vastustamaton halu päästä murtamaan kellareita.

Saman aineen aikaansaama seksuaalinen viritys lisää mielihyvähakuisuutta ja pyrkimystä nautinnon maksimointiin. Eikä siihen aina tarvita edes kumppania, pirivetojen kihahtaessa tukkaan monilla alkaa meno välittömästi. Nisti, joka jämähtää yleiseen vessapömpeliin kuudeksi tunniksi masturboimaan, on kaikkien mielestä säälittävä, mutta hän itse fantasioineen kokee olevansa seitsemännessä taivaassa.

Ja vasta, kun sama meno on yhtäjaksoisesti jatkunut kenties neljä tai viisi vuorokautta, energia loppuu ja hän kokee itsekin olevansa häpeällinen ja säälittävä.

Puhtaana minun on etsittävä terveempiä tai kokonaan korvaavia muotoja seikkailunhalulleni. Ja edellämainitun kaverini on parasta välttää murtohommia, mikäli haluaa säilyä raittiina. Seksi- ja muiden fantasioiden hallitseminen saattaa usein olla jo vaikeampaa, mutta niissäkin minun on tunnistettava entiset addiktiiviset käytösmallini ja haettava toisia raiteita, jotten joudu esim. tuhoisiin ihmissuhteisiin.

En siis halua antaa entisten virheideni pujahtaa elämääni kuin varkain, mikä olisi minulle helppoa ja luontaista. Oma kokemus kertoo jo riittävästi, että silloin joudun lopulta käyttämään.

Onneksi en ole näissä puhtaana elämisen uusissa seikkailuissani yksin, vaan minulla on puhtaita narkomaaniystäviä, joiden kanssa saan jakaa tänäänkin elämisen ilon.

Pelaan, panen ja shoppaan kuin hullu

Useimmille lienee selvää, etteivät yksinomaan väliaikaista mielihyvää tuottavat harrastukset olekaan mikään ratkaisu huumehelvetistä toipumiseen. Mutta addiktina olen tottunut ja urautunut pakenemaan syviä sisäisiä ristiriitojani hankkimalla nopeasti saatavia nautinnon kokemuksia. 

Minun on omalla kohdallani varottava, kun puhdas ja päihteetön elämä alkaa suoda hyviä antejaan. Luonnon kauneus ja tuoksut, aistien tervehtyminen ja luonnollisen olotilan elpymisen suoma yksinkertainen tyydytys riittävät tekemään päivästä mukiinmenevän ja hyvän. Mutta jos päivä onkin huono, tunnetila ahdistava ja olo väsynyt, pää alkaa vanhaan malliin viestittää mielihyväkeskuksen olemassaolosta: Miten saisi reseptorit rullaamaan?

Joku alkaa pian kiihkeästi etsiä uutta kumppania tai jämähtää hillittömään seksiin tai pornosivuille, jotkut panevat pelikoneen pyörimään, toiset saattavat aloittaa rääkkäävän kuntokuurin tai mässäilyn. Ja kun kiksejä ei enää riittävästi irtoa, haetaan lopulta avuksi jälleen ne vanhat kunnon aineet.

Olen kiitollinen siitä, että olen oppinut ainakin jossain määrin armahtamaan itseäni ja tyytymään kunkin päivän antiin kerrallaan. Selvitäkseni elämän ajoittaisesta ahdistavuudesta minun ei välittömästi tarvitse pyrkiä muuttamaan ympäristöäni tai tunnetilaani joksikin muuksi.

Voin sen sijaan saada ennakkoluulottomuutta ja rohkeutta kohdata oman itseni, toiset ihmiset ja Jumalan sellaisina kuin ne ovat. Tämän voin tehdä parhaiten vuorovaikutuksessa toisten toipuvien kanssa. Voin etsiä ja löytää uutta kykyä elää tätä elämää sen omilla ehdoilla ja luottaa siihen, että se kantaa.