Asunto-ongelmia nistin arjessa

Hetkiä ennen elämää…

Herään Sininauhasäätiön Kurvin asuntolassa 19 neliön kämpässäni ovelta kuuluvaan jatkuvaan jyskytykseen. Kömmin vuoteeltani seinästä seinään risteilevän sähköpiuhaviidakon lävitse, pelkkä pyyherätti suojanani, kun ovi yhtäkkiä avataankin avaimella. Kolme tai neljä henkilökuntaan kuuluvaa kaveria katselee siinä minua silmät pyöreinä ja alkaa kysellä, miksi en ole kahteen viikkoon ollut paikalla tai avannut ovea.

Minä tarvitsen rauhaa ja olen levännyt, vastaan. Yksi heistä tuijottaa paljaita neulanjälkien peittämiä käsivarsiani ja tiedustelee, mitä nuo ilmassa risteilevät sähköjohdot merkitsevät. En ehdi selittää viittäkään minuuttia, kuinka minun oli johdettava sähköt stereoihin ja mikroon vessasta, koska tässä rakennuksessa palavat jatkuvasti sulakkeet eikä mikään muutenkaan toimi. Seuraavaksi minulle annetaan ukaasi: Ellet hakeudu nyt laitoshoitoon, joudut lähtemään tästä talosta.

Myrtyneenä laahaudun naisystäväni alkoholistikämppään Kallioon, jossa pullon äärellä kehittyy nerokas idea: Sinä olet itsenäinen aikuinen mies, etkä alistu toisten paapomisiin ja kontrolliin, kumppani rohkaisee. Ja niinpä pukeudun tummaan siistiin pukuuni, joka minulla vielä on jäljellä ja sovin tapaamisen kauniaislaisen kartanonomistajattaren kanssa tämän vuokralle tarjoamaan yksiöön Munkkiniemessä.

Toisiakin katsojia on paikalla, mutta minä skarppaan puvussani ja tiedustelen vaativaan sävyyn rouvalta, onko taloyhtiö nyt varmasti rauhallinen free lance -kirjailijalle. En haluaisi työskennellä lasten metelöidessä ja juoppojen huudellessa portaikossa. Oi, toki tämä on hyvin rauhallinen, varmasti teille sopiva, rouva vakuuttelee, ja niinpä vuokrasopimus tehdään. Sen kunniaksi maistuu sitten kuppi ja vauhti monta päivää naisystäväni luona. Ja sitten muuttamaan!

Minulla on uudessa kämpässänikin ainainen pula rahasta ja kamasta, eikä naisystävä maksa käyttöäni muutoin kuin satunnaisesti maanisen tilan vaiheessaan, vaikka hänellä on kyllä rahaa juoda päivästä päivään ja kulkea taksilla Helsingin yöelämässä. Olen mustasukkainen, ellen yhteisen pubikierroksen jälkeen pääse hänen kanssaan sänkyyn – hän kun pokaa mieluummin toisten naisten ukkoja ja kääntää heidän lompakkonsa. No, tuleehan siitäkin säännöllisesti rahaa.

Tapaan sitten kaupunginteatterin kallioilla vanhan kaverini Spedun, joka sattuu olemaan kämppää vailla, ja koska saan häneltä mukavat piritöötit istuessamme siinä leudossa kevätillassa, lupaan hänelle sijan Munkkiniemen kämpässäni. Vastineeksi tietenkin saisin pussukan silloin tällöin. Spedu saa avaimet, asustelee ihan ihmisiksi ja pitää kämpän jopa siistinäkin.

Annnan siis Spedun asustella Munkassa, kun minä viihdyn vaihteeksi pitempään Kalliossa ja vietän rauhattomia päiviä ja öitä kumppanini kanssa, jonka kummallisiin mielijohteisiin minun pitää alistua, jotta pirihanat pysyisivät auki ja saisin hilloa vetämiseen. Olemme juuri lähdössä pubikierrokselle, kun vetäisenkin kunnon överit kämpässä ja putoan muutamaksi minuutiksi lattialle jäykkänä kuin kuollut kala. Ennen kuin kumppani ehtii soittaa ambulanssin, pomppaan pystyyn kuin vieteriukko ja alan suoltaa hänelle elämäni runoa yhteen putkeen kykenemättä lopettaa pulinaani.

Tässä ylieuforisessa tilassani hän saa minut houkuteltua pukeutumaan mustiin sukkahousuihin ja minimekkoonsa, joka ulottuu juuri ja juuri vesirajaan. Taksi odottaa, rahaa on ja hänestä olisi äärettömän hauskaa viedä minut kantapubikierrokselle ja esitellä naisystävänään. Minähän tottelen ja näytän hänen mielestään upealta.

Liihottelemme sitten taksiin ja minä sulaudun kaupungin yöelämään pää pilvissä kuin Euroopan omistaja välittämättä vähääkään siitä, mitä minulla on päälläni, saati sitten ihmisten reaktioista tai sanomisista. Minulla on haastavaa asiaa lukemattomille pöytäseurueille, kiire juomaan drinkkejä, tanssimaan ja puhumaan kaikista asioista maan ja taivaan välillä. Kukaan ei ole huomaavinaankaan asuani, tai itse en pane sitä vain merkille.

Loppuyöstä palaamme sitten Kallioon ja minä valvon vielä koko seuraavan päivän hyrrän pyöriessä edelleenkin vinhasti päässäni. Pistäydyn aamupäivällä alhaalla kaupassa hakemassa olutta ja siideriä. Minulla on silloin nuo asusteet vielä ylläni, ja olutkaappia täyttävä mies vilkaisee silmiään hieroen ohitseen kulkevaa ilmestystä – ja hymyilee minulle sitten leveästi! Tekee mieli vetää turpiin, ja kassalla alkaa jo hävettää koko tämä heiluminen. Kehitän tästä tietysti valtaisan riidan naisystäväni kanssa.

Emme ole vielä päässeet yhteisymmärrykseen siitä, kenen idea tämä transupelleily oli, kun väittelymme keskeyttää auki tempautuva ovi, josta ryntää neljä poliisia sisälle. Minut napataan käsirautoihin ja viedään Tikkurilan poliisivankilaan syytä kertomatta. Minulla ei ole rynnäkön hetkellä vaatteitakaan, eikä minun anneta edes kunnolla pukeutua – hyvä etteivät napanneet siinä toisessa asussa! Kamaa eivät onneksi löytäneet, eivätkä sitä niin etsineetkään.

Neljän päivän sellissä lepäämisen ja syömisen jälkeen minulle näytetään sitten kuvia Munkkiniemen kämppäni kellarista. Sen pitkälle käytävälle on raahattu suunnilleen kaikki Munkkiniemen Puistotien polkupyörät ja lisäksi kuulen, että asuntoni on täynnä taloyhtiön ullakolta varastettua tavaraa. Tikkurilassa on tehty myös murto kännykkäkauppaan, ja jotenkin saatan kuulemma liittyä asiaan. Minä en todellakaan tiedä mistään mitään, mutta manaan mielessäni Spedua, jolta tällaista saattoi luonnollisesti odottaakin.

Palaan Tikkurilan poliisivankilasta sitten Alkon kautta omaan kämppääni nukkumaan ja herään Spedun rynnätessä sisään. Hän painuu suoraan jääkaapille ja löytää kuin löytääkin sinne jättämänsä pirivedot, joita minä en ole huomannut ja nykäisee tietysti joka viivan omaan hihaansa. Pian sisään perässä tulevat vuokraemäntä ja poliisi. No niin. Jatkohan on selvää, eli ihan sitä samaa vanhaa: Ei enää omaa kämppää, rahaa tai mitään muutakaan.

Lennän siis ulos asunnosta, joka vuokraemännän järkytykseksi ei enää lainkaan muistuta free lance -kirjailijan työhuonetta, vaan ennemminkin jonkinlaista itämaisen basaarin ja yleisen käymälän kaoottista välimuotoa.

Ja juuri sellaiseltahan näyttää myös nistin arki.

– Kiitokset Sininauhasäätiölle tuesta ja pitkästä pinnasta

Hallinnan harha

Otsan takana on tuttua ja kotoisaa niin kauan, kun ei katso peiliin. Hui! Kuka on tuo olio, kumma kurppa, joka siellä haahuilee?

Sen jälkeen, kun on aamulla ennen ensimmäistä kofeiiniklikkiä katsellut omaa lasilta heijastuvaa hahmoaan, piirilevy otsan takana alkaa syöttää tyhjää. Persoonallisuus möttääntyy epämääräiseksi kummajaiseksi, kun peilikuva pitäisi synkronoida sisäiseen prosessoriin.

Näen jo itseni vanhainkodissa tutisevana rahjuksena höpisemässä: Voi, olen sisältä niin nuori! Nuorekas. Viriili. Piip.

Toisaalta olen addiktina onnenpekka, kun saan seurata ikääntymistäni. Alan jo olla suunnilleen sinut oman ikäni kanssa, vaikka se aiemmin on tuottanutkin suuria vaikeuksia.

Kun ensi kertaa todella tajusin, että vanhenen ja alan pikku hiljaa olla mariginaalitavaraa, tuli hätä käteen: jotain jäi teini-iässä kesken. Lähdin hyvistä bileistä liian aikaisin, jäi monta pulloa viinaa juomatta, paljon pilveä polttamatta, vauhtia vetämättä, mimmiä iskemättä.

Omat rajat vetäytyivät äärettömiin ja haastoivat päänupin seikkailuun.

Tyhmä sydän vastasi kutsuun ja joi ja veti yllin kyllin, pubista pubiin, kulmilta kulmille, laitoksesta laitokseen. Koko tuo kierros piti käydä läpi, ennen kuin pääsin tähän päivään, jossa vihdoin kykenen arvostamaan elämääni puhtaana ja raittiina.

Tänään minun on valvottava vastustaakseni elämäni suurinta harhaa: Hallinnan harhaa. En alusta alkaenkaan hallinnut huumeiden käyttöä, ja yhtä vähän hallitsen sitä tänään.

Tänään hyväksyn peilikuvani, joka kuvastaa vain persoonallisuuteni pintakuorta. Sisällä on paljon iloa ja rikkautta, lukemattomia mahdollisuuksia. Sen mahdollistaa minulle elämä  ilman huumeiden käyttöä ja pakkomielteitä, elämä, joka tänään asettuu eteeni uutena ja arvaamattomana ja jonka olen valmis hyväksymään ilman tarvetta kontrolloida sitä omilla keinoillani.

Tämä on elämää, johon olen saanut astua yksin Jumalan armosta.

Illuusioni ja jatkettu kama

Olen aina pitänyt tiettyä ihmisryhmää hieman kummallisena. He ovat niitä, jotka eivät ole kiinnostuneita huumeiden vaikutuksesta. Miten joku voi tyytyä vain siihen tajuntaan, jonka tämä maailma (joka siis on syvältä) hänelle tuottaa?

No, olen kylläkin tullut raskaasti petetyksi, se on myönnettävä. Kemia ei ollut vastaus siihen, mitä kaipasin ja halusin. Sen tuottama olotila johti addiktiosairauteen ja kuolemankierteeseen, vaikkakin se yhdessä monen muun elementin kanssa tuotti huimaavia kokemuksia. Olen ollut huipulla ja pohjalla, käynyt lävitse yhteiskunnan sosiaaliset kerrokset, lyöttäytynyt mariginaaleihin ja vaihtanut vaatteita, kunnes avuttomana ja toivottomana tarvitsin lopultakin juuri niiden apua, joita olin halveksinut ja pitänyt kummallisena.

Tekee kipeää katsella nuorten viihdekäyttäjien kokeiluja ja heidän orgastista hurmostaan, joka nielee neitseellisen sielun ja valaa identiteettiin hallinan harhaa. Vuosia, vuosia kestää nuoruus, voima ja ylimielisyys, jota on mahdotonta kelata takaisinpäin ja palata valintojen alkupisteeseen. Elämä kuluu vääjäämättä pursuttaen harhaa ikuisesta jatkuvuudestaan, kunnes se kuluttaa palavan ja suitsuavan sydämen loppuun ja paljastaa irvokkaat kuolemankasvonsa.

Mutta yhä kestää illuusio – saan sen helposti tajuntaani Pink Floydin traagisesta kohtalonsoundista, Claptonin sooloista valkoisessa huoneessa – taivaanrannan takaa marssivat keväisten kukkasten armeijat!

Kama olikin jatkettua alusta asti, ja ainoa mikä lopulta toimi, oli itse jatke.

Kemian hylättyäni annan hengen kohdata Totuutta salatuimpaan saakka. Vapaus on puhdasta kamaa, jota voi pitää kädessä, antaa sen taluttaa. Kristus alkoi kaiken, piti yllä universumia ja asettui Oveksi, josta minä olen käynyt sisälle ja löytänyt laitumen.