Naimisissa amfetamiinin kanssa (osa II)

Avioliitossa amfetamiinin kanssa ei voi olla uskoton kuin yhdellä tavalla: Olla käyttämättä. Mutta uskottomuuden saa joka kerran anteeksi. Piri on uskollinen rakastaja, se ottaa aina avosylin vastaan armaansa, joka hairahtui hetkeksi tai pidemmäksi ajaksi puhtauden tielle. Avioeroa ei myönnetä koskaan. Vaikka omalta puoleltasi eroaisit iäksi, toipuisit pakkomielteisestä riippuvuudesta ja ehtisit jo unohtaakin aineen, ei tarvita kuin yksi annos uudelleen, niin olette jälleen yhdessä. Ja sen jälkeen et enää taaskaan itse päätä, mitä teet seuraavana päivänä.

Asia voi toki olla myös toisin: Ehkä kykenetkin aloittamaan ja lopettamaan juuri niin kuin itse haluat. Mutta silloin et olekaan naimisissa, et ole addikti. Omalla kohdallani epävarmuudesta ei ole tarvis kärsiä: Sen myöntäminen, että olen addikti, parantumattomasti, etenevästi ja kuolemaan saakka kykenemätön hallitsemaan käyttämistäni, on ollut minulle ainoa tie ulos tästä helvetillisestä avioliitosta.

Mutta kesti kauan, ennen kuin oman voimattomuuteni tuottama tappio oli minulle sisäistä realismia. Sillä voimasta, forssista, virrasta tässä kaikessa juuri on kyse!

Vihaan voimattomuutta, nuhjuamista ja alistuvaa vaipumista raskaaseen raahustamiseen arjen huolien keskelle. Vihaan pikkupoikamaista arkuuttani, pelokkuuttani ja epävarmuuttani elämän keskellä, joka velloo ympärilläni kuin uhkaava meri täynnä romua ja joka ei suostu koskaan asettumaan haluamaani järjestykseen vaan pakottaa minut mukautumaan kaikenlaisiin epämiellyttäviin velvollisuuksiin.

ilaJa yhä uudelleen uskollinen puolisoni vakuutti minulle kaiken keskellä:

– Et ole todella sellainen surkimus, älä suostu siihen! Minä räjäytän sinut vapauteen, nostan sinun todellisen minäsi esille loistamaan – ja tuon julkean, hallitsemattoman, todellisuudeksi tai arjeksi kutsutun ahdistajan, saat omaksi alamaiseksesi – sinä hallitset sitä mennen tullen kuin kunkku!

Ja vaikka se merkitsi parhaimmillaankin jämähtämistä kuudeksitoista tunniksi seksifantasioihin  Kaisaniemen puiston automaattiseen vessapömpeliin ilman mitään tajua ajan kulumisesta, voitti se tylsän arjen ja maksoi vaivan – niin vakuutimme toisillemme.

Mainokset

Naimisissa amfetamiinin kanssa (osa I)

Nyt, kun aikaa lienee kulunut tarpeeksi, pystyn jotenkin käsittelemään viha-rakkaussuhdettani sinuun kokonaisuutena. Vaikka kipua kyllä vieläkin tuntuu.

Eittämättä olet ollut elämäni kiihkein, traagisin ja tuhoisin rakkaus. Kenenkään ja minkään vuoksi en ole uhrannut niin paljon sieluani, ruumistani, aikaani, rahojani, terveyttäni ja elämääni kuin sinun vuoksesi – yhä uudelleen ja uudelleen. Monta kertaa olen vannonut, etten enää ikinä halua olla kanssasi missään tekemisissä – ja yhtä monta kertaa olen palannut luoksesi antautuen jälleen himokkaaseen syleilyysi.

Sinä hiivit elämääni flirttaillen ja kauniisti hymyillen. Olin pelokas, arka ja väsynyt elämän rutiiniin. Pienet varovaiset annokset valkoista pulveria kahviin sekoitettuna saivat minut tuntemaan itseni helpottuneeksi ja vapautuneeksi. Seurassasi tunsin itseni pidetyksi ja minä pidin sinusta ja muista ihmisistä.

Jaksoin kävellä kanssasi kaupunginosista toisiin, vain nauttien seurastasi. Vakuutit minulle, kuinka miellyttävä olenkaan ja kuinka elämä, kesä, luonto ja kaikki hymyilevät meille, rakastuneille romantikoille.

Menimme sitten kihloihin. Nenän kautta hivuttauduit kirkkaina säkeninä suoraan takaraivooni ja sait minut nopeammin nousukiitoon. Suhteemme lähentyi ja tapailimme entistä useammin.

Vihdoin menimme naimisiin. Kuinka kirpaisevan suloinen olitkaan tunkeutuessasi neulan kautta käsivarteeni ja ottaessasi koko kehoni lämpimään, hellään syleilyysi. Kuherrusaikamme tässä vaiheessa näytit kuitenkin jo toisenkin puolesi. Muutamien päivien kuluttua uuvutit minut ja kerroit minulle kaikenlaisia kauheuksia minun kykenemättä muuhun kuin makaamaan avuttomana vuoteessa ja hikoilemaan päiväkausia.

Apeana jatkoin matkaa ilman sinua, tuntematta sinuun vähään aikaan lainkaan viehätystä. Ajattelinkin jo jättää sinut. Mutta kuinka väärässä olinkaan!

Paras lääke addiktioon

YLE haastatteli joulupäiväksi sosiaalipsykologi Janne Viljamaata, joka on tutkinut addiktioita.

– Kauppojen hyllyt on rakennettu niin, että suklaariippuvaiselle on aina tarjolla suklaata, hän sanoo. Karkit on sijoitettu sopivasti kassan viereen. Addiktin aivoissa syttyy valo, kun hän näkee lempipatukkansa.

– Aina kun menemme kauppaan, mielihyväjärjestelmä pärähtää päälle. Se on kuin magneettikuvauksessa: aivoissa näkyy joulukuusen valot, jotka hehkuvat punaisena.

Viljamaan mukaan addiktio on koodattu valmiiksi ihmisen geeneihin. Kaikista ei kuitenkaan tule riippuvaisia.

Addikti parantaa tyhjää oloa nopeilla nautinnoilla: viina, seksi tai uusi kenkäpari.

– Ihminen ajattelee poistavansa epämääräisen ahdistuksen shoppaamalla. Lopulta jäljellä on tarpeeton tavara, mutta ahdistus ei poistunutkaan. Addikti tarvitsee koko ajan lisää.

Paras mielialalääke ovat Viljamaan mukaan toiset ihmiset. Ihmisten seurassa aivot alkavat erittää mielihyvää tuottavaa serotoniinia.

Tutkija siis toteaa uutisessa sen, minkä jokainen toipuva addikti hyvin tietää.

Käyttävän narkkarin ja holistin elämää leimaavat täydellinen itsekeskeisyys ja pohjaton tarve hakeutua omaan eristyneeseen mielihyvävankilaansa. Itseriittoisuuden harha esti minua ennen muuta hakeutumasta avoimeen ja läpinäkyvään vuorovaikutukseen toisten ihmisten kanssa.

”Päihderiippuvuus on sairaus, jossa elämään sopeutumiseen käytetään mitä hyvänsä muuta keinoa kuin ihmisten välistä vuorovaikutusta.” Tämän määritelmän antaa addiktiosta toipumisen tienraivaaja professori Gitlow. Hänen painotuksensa on vuorovaikutuksessa, koska kun turvaudumme mihin hyvänsä päihteeseen selviytyäksemme elämästä, me heikennämme vakavasti kykyämme olla vuorovaikutuksessa itsemme, toisten ihmisten ja Jumalamme kanssa.

Sosiaaliset pelot, ahdistuneisuus, epäluulot ja alemmuudentunne olivatkin tuttuja seuralaisiani, kun jouduin välillä kauhukseni elämään selvin päin. Mutta kas kummaa: Nousuhumalassa ja amfetamiinivauhdissa, helpotus oli sanoinkuvaamaton, kun tuskan viitta putosikin harteilta kuin taikaiskusta. Olin jälleen hetken aikaa seurallinen, peloton ja itsevarma. Serauksena tästä oli tietenkin se, että selvin päin eläminen oli jälleen entistäkin ahdistavampaa.

Ongelmani on kauan aikaa siis ollut se, miten ihmeessä päästä elämään selvin päin niin, että tulisi jotenkin toimeen oman päänsä ja toisten ihmisten kanssa – sekä syvimmällä tasolla, miten elää sovinnossa Jumalansa kanssa ja kokea toteuttavansa elämäsä tarkoitusta.

Addiktio, pakkomielteinen tarve saada nopea mielihyvä piikin, ryyppäämisen, shoppaamisen tai seksin kautta, ei synny syvällisen pohdinnan, järkeilyn ja päättelyn tuloksena. Siksi sitä ei myöskään voiteta pohtimalla, järkeilemällä tai päättelemällä. Addikti itse on kaikkein suurin pohtija, järkeilijä ja päättelijä, kunhan ensin on saanut himoitsemansa annoksen ja pääsee selittämään ongelmansa olemattomaksi.

Vasta, kun käyttämisen jatkamisen tuska käy suuremmaksi kuin sen lopettamisen tuska, addikti taipuu hakemaan apua.

Pikku hiljaa elämä selvin päin, puhtaana, on alkanut maistua paremmalta. Se on edellyttänyt minulta ennen kaikkea, että olen myöntänyt olevani täysin voimaton addiktiooni nähden ja kääntynyt pyytämään apua itseäni suuremmalta voimalta. Tätä tietä haaveet aineiden ja muiden pikanautintojen tuottamasta euforiasta ovat korvautuneet tämänhetkisen elämäni, ilojeni, surujeni, voimani, toivoni ja kokemukseni avoimella jakamisella toisten toipuvien addiktien, ystävieni ja läheisteni kanssa.

Kun varjo pääsee hengittämään

Riippuvuuteni alkuaikoina hain apua terapiasta. Terapeuttini sanoi, ettei minun varjoni pääse hengittämään. Siksi se aika ajoin rikkoo riemuiten rajansa ja rypee viettiensä viemänä rapakossa.

Hän oli oikeassa. Tarve käyttää huumeita on minussa kuin lihaani istutettu vietti, saman kaltainen kuin seksivietti, itsesäilytysvietti tai sosiaalinen vietti. Luontaisilla vieteillä on tietenkin oma paikkansa elämää suojaavina ja ylläpitävinä tarpeina. Ja jos nämä tarpeet eivät tavalla tai toisella saa täyttyä, ne purkautuvat pakonomaisena toimintana, joka ei enää rakenna vaan tuhoaa.

Tällä hetkellä minulla ei onneksi ole ongelmia näiden luontaisten tarpeiden kanssa – mutta addiktioni suhteen minun on löydettävä keinoja, joilla saisin ”varjon hengittämään”.

Olen löytänyt itselleni ainakin toimivan hengellisyyden. Uskoni avulla saan näkemystä, voimaa ja toivoa niin, että valo voi langeta varjooni ja hälventää sen. Rukouksessa ja Raamatun lukemisessa löydän yhteyden omaan korkeampaan voimaani, ylösnousseeseen Kristukseen.

Mutta vaikka päivä näin pääsee paistamaan risukasaankin, pelkkä usko ei ole estänyt minua narkkaamasta ja rypemästä. Tarvitsen siihen myös toisia addikteja, joiden kanssa voin jakaa varjoni. Ellen näin tee ja jaa varjoani puhtaana elävien kanssa, jaan sen pian käyttävien kanssa, kuten on tapahtunutkin.

Kiitos siis Jumalalle ja kaikille narkomaaneille, että olette olemassa.

Mikä tuhoaa minut

Neljän päivän relapsi. P niin kuin paska. P niinkuin pirireissu.

Kaava on aina sama: Lopulta kotiin nukkumaan, sitten muutama päivä toipumista, katumusta, rukousta. Ajatus kamasta ei herätä mitään haluja, nyt alkaa siis uusi aika.

Noin viikon kuluttua ollaan sitten tutulla vaaravyöhykkeellä. Vaikka kaikki olemuksessani puhuu edelleenkin toipumisen jatkamisen ja puhtaana olemisen puolesta, sormi painaakin puolihuolimattomasti puhelimen näppäimistöstä tutun numeron.

– Olisko mitään akuuttia..?

Ja taas mennään. Mutta tällä kertaa Jumala varjeli: Aineen hankkiminen epäonnistui. Illalla on jo kiitollinen mieli siitä, ettei kierre päässytkään jatkumaan.

En ihmettele, jos joku ajattelee: Noinko heikoilla olet, miksi oikein pelleilet elämäsi kanssa, miksi pelaat venäläistä rulettia kaksipiippuisella haulikolla? Mikset poista numeroita?

Usein tuumin, että addiktioni tuhoaa lopulta minut ja kuolen aineisiin tai niiden seurauksiin. Mutta tutkiessani itseäni syvemmin näen, ettei riippuvuussairauteni sinänsä siihen kykene, minut tuhoaa tämä itsekeskeinen individualismi. Yritykset selvitä yksin ja omalla tavallani – tiedänhän itse parhaiten, mitä minulle kuuluu.

Addiktio minussa ei ilmene vain aineen himona, se pyrkii eristämään minut muista, yksilöimään egoni väärällä tavalla. En ole käynyt viime aikoina ryhmissä, jossa voin jakaa voimani, toivoni ja kokemukseni ja epäonnistumiseni toisten addiktien kanssa. Sen sijaan filosofoin itsekseni suurten visioiden äärellä ja pohdin elämän syvyyttä.

Pian ajatus 12 askeleen toipumisohjelmaan ja säännöllisiin ryhmäkäynteihin sitoutumisesta alkaa tuntua minusta liian naivilta ja yksinkertaiselta. Ja niin loistavat visioni sankarillisesta oman tien kulkemisesta ”yksin Jumalani kanssa” johtavat minut lopulta filosofoimaan puistossa piikki hihassa. Ja sitten olen todella yksin.

Kiitos, Jumala, toisista toipuvista addikteista, joiden pariin saan mennä joka päivä ja jakaa ryhmässä elämäni ja vapautua käyttämisen pakkomielteestä! Tahdon vapaaehtoisesti sitoutua toipumiseeni – en yksin – vaan vuorovaikutuksessa yhdessä toisten toipuvien kanssa, enkä oman pääni mukaan, vaan 12 askeleen hengellisen toipumisohjelmaan uudelleen sitoutuen.

Ja näin nujertaa elämääni uhkaavan individualismin ja eristyneisyyden paholaisen.

Kohtuukäytön haave

Taitaa olla narkkarin suurimpia kuolinsyitä tuo haave: Alan poltella vain pilveä silloin tällöin. Otan vain joskus parit drinkit, ehkä pienet jurrit, ja jätän siihen. Tai kuten oma mielihaaveeni kuuluu: Pirivedot vain joskus tarvittaessa, että pääsen jonkun projektin läpi, tai käyn vain yhden päivän viihteellä.

Kentällä minulle myytiin ajatusta, jonka jo omaksuinkin: Rakenteeni ja luontoni on sellainen, että tarvitsen silloin tällöin kunnon nollaukset. Ja parhaiten se minulle soveltuu kemian avulla. Minun pitää vain hyväksyä itseni eikä poukkoilla äärilaidasta toiseen täydellisen absolutismin ja toisaalta hallitsemattoman rappionarkkaamisen välillä.

Eihän siinä mitään, jos se jollekin toimii. Minulle vaan ei. Olen nimittäin addikti, joka tarkoittaa sitä, että sairastan parantumatonta, pahenevaa ja kuolemaan johtavaa sairautta, addiktiota.

Siitä alkaen kun hyväksyin olevani tämän määritelmän mukaan addikti, elämäni on selkeytynyt ja tilanne helpottanut. Valinta on yksinkertainen: Joko jatkan tosiasioiden kieltämistäni ja koetan parhaani mukaan tulla toimeen aineiden kanssa yrittäen hyväksyä sairaan minäkuvani ja uskoa kohtuukäytön mahdollisuuteen. Tulokset tästä asenteesta ovat olleet kohdallani poikkeuksetta katastrofaaliset.

Tai sitten hyväksyn sairauteni ja elän sen sanelemien tosiasioiden ehdoilla puhtaana ilman aineita päivä kerrallaan, jolloin sairauden eteneminen pysähtyy. Silloin minulla on mahdollisuus toipumiseen ja mielekkääseen elämään toimivan toipumisohjelman avulla.

Lukija arvaa varmaankin, että olen valinnut jälkimmäisen vaihtoehdon, koska ylipäätään olen kirjoittamassa tätä. Tie näiden tosiasioiden hyväksymiseen on tosin ollut kohdallani pitkä ja kivikkoinen. Lukemattomat kerrat kohtuukäytön mahdollisuus on kummitellut takaraivossani ja johtanut lopulta retkahtamiseen. Ja yleensä jo ensimmäisenä päivänä kaikki ajatukset kohtuukäytöstä ja käytön lopettamisesta ovat väistyneet sen pakkomielteen tieltä, että ainetta on saatava heti lisää ja hinnalla millä hyvänsä.

Tänään olen kiitollinen siitä, ettei minun tarvitse taistella huumeiden käytön pakkomiellettä vastaan. Olen sen taistelun hävinnyt, myöntänyt täydellisen voimattomuuteni addiktioni suhteen ja antautunut. Siksi minun ei tarvitse enää käyttää. Sairauteni eteneminen on pysähtynyt, koska en syötä sille enää aineksia, joiden kautta se voisi jatkaa etenemistään, eli pysyn täysin erossa kaikista päihteistä.

Puhtaana oleminen avaa ovet elämälle, joka on minulle tänä päivänä täynnä valoa ja uusia mahdollisuuksia yhdessä toisten toipuvien addiktien, Jumalan ja läheisteni yhteydessä.

Voima, toivo ja kokemus

Toivo on elämää ylläpitävä voima. Toivon avulla ihminen voi selviytyä tilanteesta, johon joku toinen saattaa menehtyä. Toivoa ei koskaan kannata menettää. Niin kauan kuin on elämää, on myös toivoa.

Chilen kaivoskuilussa vankeina olleet ihmiset eivät menettäneet toivoaan. Siinä auttoi kanssaihmisten usko, toivo ja rakkaus, sekä myös konkreettinen toiminta kurimuksesta pääsemiseksi. ”Jumala tahtoi, että olen kaivoksessa ajattelemassa elämääni. Olen ajatellut ja moni asia muuttuu elämässäni”, sanoi Jimmy Sánchez, 19, kun hänet oli autettu ylös.

Aina on toivoa myös selviytyä addiktiosta ja riippuvuuden kurimuksesta. Selviytymiskokemus tuo voimaa, joka lisää edelleen toivoa.

Julkaisin tuon allaolevan muutaman vuoden takaisesta tragediasta kertovan runoni muistuttaakseni itseäni siitä, miten vakavasta sairaudesta addiktiossa on kysymys. Huumekuolema on aina äärimmäisen surullinen tapahtuma, surullisen elämän surullinen päätös.

Tosiasia on, että vain harvat kovien huumeiden koukkuun jääneet pääsevät irti käyttämisestä. Suurin osa kuolee aineisiin tai niiden seurauksiin. Itse olen kohdannut satoja ihmisiä, jotka kuitenkin ovat selvinneet. He ovat kerran tulleet tilanteeseen, jossa ovat nähneet mahdottomaksi enää jatkaa käyttämistä ja elää, ja hakeneet apua.

Silloin toivo on herännyt.

Toivo elää ja saa päivittäin ravintoa siitä yhteydestä, jossa ihmiset jakavat voimansa, toivonsa ja kokemuksensa yhdessä toistensa kanssa.