Naimisissa amfetamiinin kanssa (osa II)

Avioliitossa amfetamiinin kanssa ei voi olla uskoton kuin yhdellä tavalla: Olla käyttämättä. Mutta uskottomuuden saa joka kerran anteeksi. Piri on uskollinen rakastaja, se ottaa aina avosylin vastaan armaansa, joka hairahtui hetkeksi tai pidemmäksi ajaksi puhtauden tielle. Avioeroa ei myönnetä koskaan. Vaikka omalta puoleltasi eroaisit iäksi, toipuisit pakkomielteisestä riippuvuudesta ja ehtisit jo unohtaakin aineen, ei tarvita kuin yksi annos uudelleen, niin olette jälleen yhdessä. Ja sen jälkeen et enää taaskaan itse päätä, mitä teet seuraavana päivänä.

Asia voi toki olla myös toisin: Ehkä kykenetkin aloittamaan ja lopettamaan juuri niin kuin itse haluat. Mutta silloin et olekaan naimisissa, et ole addikti. Omalla kohdallani epävarmuudesta ei ole tarvis kärsiä: Sen myöntäminen, että olen addikti, parantumattomasti, etenevästi ja kuolemaan saakka kykenemätön hallitsemaan käyttämistäni, on ollut minulle ainoa tie ulos tästä helvetillisestä avioliitosta.

Mutta kesti kauan, ennen kuin oman voimattomuuteni tuottama tappio oli minulle sisäistä realismia. Sillä voimasta, forssista, virrasta tässä kaikessa juuri on kyse!

Vihaan voimattomuutta, nuhjuamista ja alistuvaa vaipumista raskaaseen raahustamiseen arjen huolien keskelle. Vihaan pikkupoikamaista arkuuttani, pelokkuuttani ja epävarmuuttani elämän keskellä, joka velloo ympärilläni kuin uhkaava meri täynnä romua ja joka ei suostu koskaan asettumaan haluamaani järjestykseen vaan pakottaa minut mukautumaan kaikenlaisiin epämiellyttäviin velvollisuuksiin.

Ja yhä uudelleen uskollinen puolisoni vakuutti minulle kaiken keskellä:

– Et ole todella sellainen surkimus, älä suostu siihen! Minä räjäytän sinut vapauteen, nostan sinun todellisen minäsi esille loistamaan – ja tuon julkean, hallitsemattoman, todellisuudeksi tai arjeksi kutsutun ahdistajan, saat omaksi alamaiseksesi – sinä hallitset sitä mennen tullen kuin kunkku!

Ja vaikka se merkitsi parhaimmillaankin jämähtämistä kuudeksitoista tunniksi seksifantasioihin  Kaisaniemen puiston automaattiseen vessapömpeliin ilman mitään tajua ajan kulumisesta, voitti se tylsän arjen ja maksoi vaivan – niin vakuutimme toisillemme.

Kohtuukäytön haave

Taitaa olla narkkarin suurimpia kuolinsyitä tuo haave: Alan poltella vain pilveä silloin tällöin. Otan vain joskus parit drinkit, ehkä pienet jurrit, ja jätän siihen. Tai kuten oma mielihaaveeni kuuluu: Pirivedot vain joskus tarvittaessa, että pääsen jonkun projektin läpi, tai käyn vain yhden päivän viihteellä.

Kentällä minulle myytiin ajatusta, jonka jo omaksuinkin: Rakenteeni ja luontoni on sellainen, että tarvitsen silloin tällöin kunnon nollaukset. Ja parhaiten se minulle soveltuu kemian avulla. Minun pitää vain hyväksyä itseni eikä poukkoilla äärilaidasta toiseen täydellisen absolutismin ja toisaalta hallitsemattoman rappionarkkaamisen välillä.

Eihän siinä mitään, jos se jollekin toimii. Minulle vaan ei. Olen nimittäin addikti, joka tarkoittaa sitä, että sairastan parantumatonta, pahenevaa ja kuolemaan johtavaa sairautta, addiktiota.

Siitä alkaen kun hyväksyin olevani tämän määritelmän mukaan addikti, elämäni on selkeytynyt ja tilanne helpottanut. Valinta on yksinkertainen: Joko jatkan tosiasioiden kieltämistäni ja koetan parhaani mukaan tulla toimeen aineiden kanssa yrittäen hyväksyä sairaan minäkuvani ja uskoa kohtuukäytön mahdollisuuteen. Tulokset tästä asenteesta ovat olleet kohdallani poikkeuksetta katastrofaaliset.

Tai sitten hyväksyn sairauteni ja elän sen sanelemien tosiasioiden ehdoilla puhtaana ilman aineita päivä kerrallaan, jolloin sairauden eteneminen pysähtyy. Silloin minulla on mahdollisuus toipumiseen ja mielekkääseen elämään toimivan toipumisohjelman avulla.

Lukija arvaa varmaankin, että olen valinnut jälkimmäisen vaihtoehdon, koska ylipäätään olen kirjoittamassa tätä. Tie näiden tosiasioiden hyväksymiseen on tosin ollut kohdallani pitkä ja kivikkoinen. Lukemattomat kerrat kohtuukäytön mahdollisuus on kummitellut takaraivossani ja johtanut lopulta retkahtamiseen. Ja yleensä jo ensimmäisenä päivänä kaikki ajatukset kohtuukäytöstä ja käytön lopettamisesta ovat väistyneet sen pakkomielteen tieltä, että ainetta on saatava heti lisää ja hinnalla millä hyvänsä.

Tänään olen kiitollinen siitä, ettei minun tarvitse taistella huumeiden käytön pakkomiellettä vastaan. Olen sen taistelun hävinnyt, myöntänyt täydellisen voimattomuuteni addiktioni suhteen ja antautunut. Siksi minun ei tarvitse enää käyttää. Sairauteni eteneminen on pysähtynyt, koska en syötä sille enää aineksia, joiden kautta se voisi jatkaa etenemistään, eli pysyn täysin erossa kaikista päihteistä.

Puhtaana oleminen avaa ovet elämälle, joka on minulle tänä päivänä täynnä valoa ja uusia mahdollisuuksia yhdessä toisten toipuvien addiktien, Jumalan ja läheisteni yhteydessä.

Illuusioni ja jatkettu kama

Olen aina pitänyt tiettyä ihmisryhmää hieman kummallisena. He ovat niitä, jotka eivät ole kiinnostuneita huumeiden vaikutuksesta. Miten joku voi tyytyä vain siihen tajuntaan, jonka tämä maailma (joka siis on syvältä) hänelle tuottaa?

No, olen kylläkin tullut raskaasti petetyksi, se on myönnettävä. Kemia ei ollut vastaus siihen, mitä kaipasin ja halusin. Sen tuottama olotila johti addiktiosairauteen ja kuolemankierteeseen, vaikkakin se yhdessä monen muun elementin kanssa tuotti huimaavia kokemuksia. Olen ollut huipulla ja pohjalla, käynyt lävitse yhteiskunnan sosiaaliset kerrokset, lyöttäytynyt mariginaaleihin ja vaihtanut vaatteita, kunnes avuttomana ja toivottomana tarvitsin lopultakin juuri niiden apua, joita olin halveksinut ja pitänyt kummallisena.

Tekee kipeää katsella nuorten viihdekäyttäjien kokeiluja ja heidän orgastista hurmostaan, joka nielee neitseellisen sielun ja valaa identiteettiin hallinan harhaa. Vuosia, vuosia kestää nuoruus, voima ja ylimielisyys, jota on mahdotonta kelata takaisinpäin ja palata valintojen alkupisteeseen. Elämä kuluu vääjäämättä pursuttaen harhaa ikuisesta jatkuvuudestaan, kunnes se kuluttaa palavan ja suitsuavan sydämen loppuun ja paljastaa irvokkaat kuolemankasvonsa.

Mutta yhä kestää illuusio – saan sen helposti tajuntaani Pink Floydin traagisesta kohtalonsoundista, Claptonin sooloista valkoisessa huoneessa – taivaanrannan takaa marssivat keväisten kukkasten armeijat!

Kama olikin jatkettua alusta asti, ja ainoa mikä lopulta toimi, oli itse jatke.

Kemian hylättyäni annan hengen kohdata Totuutta salatuimpaan saakka. Vapaus on puhdasta kamaa, jota voi pitää kädessä, antaa sen taluttaa. Kristus alkoi kaiken, piti yllä universumia ja asettui Oveksi, josta minä olen käynyt sisälle ja löytänyt laitumen.

E.k.a.t.

Ekat muistaa aina: Keväisen Töölönlahden ranta ja ikioma pullo Nudikaa muutamalla kulauksella juotuna. Halvan punaviinin aiheuttama hurmioitunut puhetulva nousuhumalassa kolmetoistavuotiaan koulupojan yrittäessä iskeä paljon vanhemman kaverinsa tyttöystävää. Selvin päin kun ei uskaltanut edes puhua, jos joku ihastutti.

Ekat imppaukset maitotölkin suusta, kun tölkkiin oli kaadettu dikkoa. Aika ja paikka hävisi hetkeksi, kun tinnerihuuru löysi tiensä nuoren pojan keskushermostoon. Hän oli löytänyt avaimen maailman ulkopuolelle ja takaisin.

Ekat euforiset amfetamiinivauhdit, kun pitkätukkainen paristokäyttöistä kelanauhuria kantava popparipoika, vielä lapsi, tarjoutui auttamaan naisia kadun yli, kantamaan vastaantulevan mummon ostokset, jakeli viimeiset äidiltä kähmimänsä savukkeet kavereilleen ja paljasti itsensä taukoamattomalla puheenpulinallaan.

Ekat pilviblossit, kun kuuma öljyinen kannabishöyry vihloi porraskäytävässä keuhkoputkea ja hivutti tajunnan takapihalle.

Eka kerta, tuo puhdas ja neitseellinen kokemus, kuin arka ja kostea teinisuudelma eteisen hämärässä, joka saa veren humisemaan päässä ja kehon jokaisen ulokkeen sykähtelemään toisen lämpöistä kehoa vasten – ah, se hurmos, joka ei koskaan palaa ja joka yhä uudelleen juoksuttaa tätä hulluutensa nimeen vannovaa sinisen pilven ritariaan, joka ratsunsa selässä kiitää kohti kuvitelmiensa päivännousua, kääntäen kylkeään laitoslakanoissa katkohoitoyksikön pimeässä huoneessa, viereisen punkan nistin kuorsatessa korvia vihlovasti.

Ja tuhansien uusien ekojen jälkeen edessä avautuu yhä uudelleen tuo ovi, jossa lukee: ekat – ja joka sisään käydessä katoaa niin, että kun katson taakseni, en enää näekään ovea, josta käydä takaisin, vaan näen painajaismaisen, päättymättömän labyrintin, josta en koskaan omin neuvoin löydä ulos, labyrintin, jossa eteeni avautuu loputtomiin uusia ovia, joissa lukee: ekat, ekat, ekat.. – eikä koskaan: vikat.