Toipumisen voima voi ylittää addiktion voiman

Ensin Post Scriptum edelliseen postaukseeni: Jesss, C-virus lähti kuin leppäkeihäs! Kiitos, yhteiskunta. 🧡

Aiemmin ajattelin, että addiktioni lievenee iän myötä. Mutta aika ei nähtävästi paranna riippuvuustaipumuksiani. Tulen kuitenkin toimeen, kun en koske päihteisiin ja hoidan itseäni. Mutta ei siinä kaikki. Kun päihteet ovat poissa, olen itseni kanssa omillani. Ja sitähän en ole koskaan oikein kestänyt, vaan minun on saatava, jos ei sitten päihteitä, niin päihteiden sijaan jotakin muuta kestääkseni itseäni: Somea, netissä surffaamista, pornoa, salaisuuksia, kaksoiselämää, valheita jne. jne.

Kaikki tuo muodostuu jatkeeksi addiktiiviselle pakkomielteisyydelleni, ja johtaa hallitsemattomaan elämään. Jos ei ulkoisesti, kuten päihteiden kanssa, niin ainakin sisäisesti. Olen koukussa, vankilassa, jumissa. Syyllisyys, häpeä ja pelko kurjina vankitovereinani.

Siksi hoidan itseäni. Olen kuin teini-ikäinen, kuin lastu tunteiden laineilla, kiukuttelen ja vihoittelen itselleni, haluan helpotuksen heti. Ja kun muutaman päivän alakulo iskee, kuvittelen, etten ikinä enää voi tuntea iloa. Nousuhumalan ja pirihekuman houkutukset väikkyvät tajunnan perillä.

Mutta jaan nämä tuntemukseni toisten samanlaisten addiktien kanssa ryhmässä. Kuuntelen kokemuksia ja samaistun. Ihmeellinen helpotus, voima ja vakautuminen valtaa minut.

Olen saanut apua myös omien addiktiivisten sijaistoimintojeni lopettamiseen. Ja mitä siitä on seurannut? Ensiksi tuskaisa tyhjyydentunne. Merkitseekö irtautuminen huumekoukusta tai muusta pakkomielteisestä toiminnosta sitten vain tuskaisaa tyhjyydentunnetta?

Kyllä, minulle muun muassa juuri sitä. Mutta ei pelkästään sitä. Minun on ollut siedettävä aikaa. Tyypillistä minulle olisi pyrkiä muuttamaan jokainen epämiellyttävä tunnetila tavalla tai toisella paremmaksi ja heti paikalla. Se lienee luonnollista kaikille ihmisille. Addiktille se on pakonomaista. Pakko päästä hallitsemaan tunnetiloja ja heti: Mäntä pohjaan, koko pullo huikalla, levyllinen bentsoja. Tai ainakin ihan pikkiriikkisen, ihan vain tämän kerran, pahimpaan hätään…. Tai uppoutuminen nettimaailmaan, aikuisviihteeseen, ahmimiseen tai muuhun hetkellisen mielihyvän lähteeseen.

Suuri helpotus on ollut oivaltaa, että minun ei tarvitsekaan yrittää muuttaa tunnetilojani toiseksi. Jos masentaa, masentakoot. Sittenhän olen siinä ja kuuntelen. Voin valita, jos en tunnetta, niin ainakin sen, miten toimin. Tunteisiin ei kuole. Jos on kurja fiilis tänään, niin pärjään sitten kurjalla fiiliksellä. Valitsen olla käyttämättä ja valitsen olla pakenematta sitä, miltä minusta tuntuu. Menen ryhmään ja jaan tunteeni, elämäni ja selviytymiseni.

Ja ajoittain saan kuin saankin kokea, miten Jumalan rakkaus ja itseni hyväksyntä täyttää vähitellen sisäistä tyhjiötäni.

Olen ollut tätä kirjoittaessani reilut puolitoista vuotta päihteittä. Mutta selviytymiseni kannalta minulle on muodostunut tärkeäksi luopua muistakin addiktiivisista toiminnoistani. Niiden hyväksyminen estäisi minua kokemasta vapautta, iloa, sekä liittymistäni elämään ja toisiin ihmisiin. Ja kokemukseni mukaan joutuisin todennäköisesti jälleen käyttämään.

Ja kyllä, olen muuttunut 12 askeleen ohjelman myötä. Toipumisen voima voi sittenkin ylittää addiktion voiman, kun en jää yksin.

Hyväksikäytetty minä

Näin koronaluppoilun aikaan on oiva mahdollisuus tutkia itseään ja oman elämänsä kuulumisia. Kun yhdestä viruksesta pääsee, toinen on kolkuttelemassa jo ovella. Tosin kokeet C-viruksen suhteen ovat vasta toukokuussa, ja toivon todella, että lääkekuuri olisi selättänyt viruksen kehostani.

Ja tässä välissä olen käynyt hölmöilemässä pariinkin otteeseen. Onneksi viime retkahdukseni kesti vain yhden viikonlopun. Olen joutunut menemään itseeni ja kysymään, mitä oikeastaan haluan ja rakastanko yhtään itseäni.

Kun katselen itseäni lähimmäisenä ja ihmisenä, tuntuu karmaisevalta, mitä kaikkea olenkaan hänelle tehnyt. Näen hyväksikäytetyn ja orjuutetun addiktin.

Kuka tuosta ihmisestä on tehnyt tällaisen? Minä itse. Olen kaatanut hänen kurkkuunsa viinaa hänen ollessaan vasta kolmentoista ikäinen. Olen myrkyttänyt häntä tinnerillä, hashishöyryillä, voimakkailla pillereillä ja pistänyt hänen verisuoneensa amfetamiinia ja kaikkea muuta roinaa vuosikymmenten kuluessa.

Olen pyrkinyt tekemään hänen kehostaan itselleni nautinnon ja mielihyvän tuottamisen välineen. Ja kun enempää ei ole enää herunut, olen jättänyt hänet virumaan tajuttomana kadulle, putkaan ja rappukäytäviin.

Olen kusettanut häntä ja antanut muidenkin kusettaa, ja vienyt häntä kuin pässiä narusta hävittämään rahansa, työpaikkansa, ihmissuhteensa ja terveytensä.

Mikä tahansa tuomioistuin langettaisi mojovat rapsut tällaisesta ihmisen hyväksikäytöstä.

Tämän armottoman tilinteon tarkoitus ei nyt enää kuitenkaan ole syytellä, säälitellä ja painaa enempää alas itseäni. Usko, joka minulla kaikesta huolimatta on edelleen jäljellä, välittää kuin ihmeen kautta elämääni toivoa. Se on toivo siitä, että minua on kuitenkin koko ajan on rakastettu ja rakastetaan sellaisena kuin olen, ei sellaisena kuin minun pitäisi olla.

Minulla on siis arvoa, jonka antaa minulle Toinen, Hän, joka lahjoitti minulle kehonikin. Rakastava, huolehtiva ja itseäni suurempi Jumala on se, joka antaa minulle arvon, ja joka opettaa minua antamaan anteeksi itselleni. Pikku hiljaa olen oppinut itsekin antamaan itselleni tätä arvoa.

Ja jakaessani näitä tuntojani ja kokemuksiani yhdessä toisten toipuvien addiktien kanssa tunnen itseni yhä merkityksellisemmäksi ja rakastetummaksi. Koronaeristys (minulla ei onneksi ole koronaa) on tuonut ulottuvilleni uusia ryhmiä, joissa palaveeraan netin kautta.

Itseni rakastamisen koulussa näyttää olevan niin, että jakaessani aikaani ja kokemuksiani toisten kanssa, tulen heidän kauttaan tuntemaan enemmän myös omaa arvoani ja opin rakastamaan itseäni.

Huippuhoitoa C-virukseen

Siinä sitä nyt vihdoinkin on!

C-hepatiitti on tappava virus, joskin monet elelevät sen kanssa lähes oireettomasti vuosikymmeniä. Toiset kuitenkin kuolevat sen aiheuttamaan maksakirroosiin ja syöpään. Eikä dokaaminen ja narkkaaminen ainakaan hidasta näiden tautien puhkeamista.

Kun noin kymmenen vuotta sitten sain tietää sairastavani C-viruksen aiheuttamaa kroonista maksatulehdusta, kävin pian lääkärin pakeilla Meilahden gastroenterologisella osastolla. Hän ei kuitenkaan tapauksessani suositellut silloista rankkaa interferonihoitoa. Viruksen genomi oli pahinta luokkaa, ja rankinkaan hoitokaava tuottaisi tuskin viidenkymmenenkään prosentin varmuudella tulosta.

Tule viiden vuoden kuluttua uudelleen, lääkkeet ja hoidot kehittyvät koko ajan, sanoi lääkäri. Piti myös varoa, ettei likaisesta ruiskusta narkkaamalla saisi nykyisen päälle lisäksi jotain toista, vielä ärhäkkäämpää virusta.

Nyt on kulunut viisi vuotta, ja enemmänkin. Uudet lääkkeet ovat markkinoilla ja sainkin uuden lähetteen, mutta se tyssäsi merkintöihin, joita oli kertynyt tietoihini. Addiktin tyypillisiä tyrimisiä vetämisen ja dokaamisen seurauksena.

Vaan nytpä vihdoin pääsin uudella lähetteellä tutulle Meilahden gastrolle ja sain kuin sainkin respetin. Kolmen kuukauden hoito, jossa syödään pilleri päivässä, ja lähes ilman sivuvaikutuksia. C-virus poistuisi lähes sadan prosentin varmuudella.

Kapula per pv!

Maksa-arvoni, joiden tulisi normaalisti olla alle 20, olivat jo parin vuoden ajan heiluneet massivisen raskaina, 250:n ja 400:n välillä. Nousu oli alkanut raittiina jaksona, eikä siihen näyttänyt vaikuttavan, olinko raittiina vai radalla.

Nyt, kun olen jälleen päässyt tuosta päihdehelvetistä, josta olen kertonut tässä blogissa, olen ikikiitollinen terveydenhoitosysteemillemme, joka mahdollistaa tämän hoidon jokaiselle.

Yhden tabletin hinta (joita syön siis kaikkiaan 84 kappaletta) on yli 600 euroa. Kuukauden kuluttua kuurin alkamisesta maksa-arvot olivat laskeneet 260:sta 20:een. Ja kuuri jatkuu vielä kevääseen.

Jenkkiaddiktina tilanteeni olisi tältä osin toivoton, koska siellä lääkkeet tai lääkärinkäynnit eivät ole ilmaisia, eli yhteiskunta ei niitä kustanna. Joidenkin mielestä sen ei pitäisi niitä kustantaa meillä Suomessakaan, mutta hoitomahdollisuuksien puute saattaisi tulla yhteiskunnalle vielä kalliimaksi kuin niiden saatavilla olo.

Minulla ei ole varaa olla katkera kenellekään, koinpa kokeneeni vääryyttä tai en, varsinkaan yhteiskunnalle, poliisille, sosiaaliviranomaisille, terveydenhuoltohenkilöstölle jne. Päin vastoin, olen kaikille näille tahoille kiitollinen, sillä poliisi on korjannut minut useasti pää haljenneena ensiapuun, sosiaalitoimi ja Kela maksaneet ruokani, kun olen narkannut itseni persaukiseksi, A-klinikka ja sossut ovat maksaneet kalliit hoitoni ja yhteiskunta lääkkeeni, jotka saattoivat pelastaa henkeni.

Päivä kerrallaan puhtaana, Jumalan ja toisten toipuvien addiktien kanssa!

Vedin taas ja päädyin hoitoon

Mikä maailmassa saa ihmisen ajamaan pölhösti samaa tietä edelleen, vaikka oikea risteys jo aivan selvästi ohitettiin? Tai pitämään päänsä, vaikka hänen väitteensä jo aukottomasti todistettiin vääräksi. 

Ylpeys ja itsekeskeisyys. Tosin nämä ominaisuudet eivät vaikuta yhtä naurettavilta huomaamattomimmissa muodoissaan. Ne pukeutuvat mielellään päättäväisyyden ja voimakastahtoisuuden muotoon. 

Mutta addiktiosairauteni naurettavuus paljastui selkeästi omissa toimintatavoissani viime vuonna 2018. (Alla olevaa postausta edeltävässä postauksessani ”Tuurinarkomaani” kerroin jotain siitä.) Sairauden seuraukset eivät kylläkään lainkaan naurata.

Tosin kävin parissa ryhmässä ensimmäisten, noin viikon kestäneiden narkkaussessioideni väliaikoina, mutta iso pyörä oli jo nytkähtänyt pyörimään, ja homma oli tietenkin vedettävä tappiin. 

Ja kaikki oli rankempaa, kuin edellisen ison pyörän (loppuvuosi 2009) aikana. Noin seitsemän raittiin vuoden tervehdyttävä vaikutus ei auttanut lainkaan. Käyttämiseen palattaessani sain vain todeta, että addiktiosairauteni oli entisestään pahentunut toipumiseni aikana.  

Näin jälkeen päin näen selkeästi, että pelkkä käyttämisestä pidättäytyminen ilman sisäistä muutosprosessia takaa vain sen, että huumeisiin palaaminen tapahtuu ennemmin tai myöhemmin. Samalla päänupilla toistetaan vain samoja virheitä erilaisten tulosten toivossa.

Juuri tämä on sitä mielisairautta, jonka hoitamiseen tarvitsen toisten toipuvien addiktien apua hengellisen toipumisohjelman puitteissa. Kun alkaa mennä hyvin, yksin unohdan helposti, että sairaus on vain koteloitunut ja odottaa tilaisuutta iskeäkseen salakavalasti uudelleen. 

Mutta ei retkahdus puun takaa tule, eikä iske yllättäen. Tietoisesti tai puoliksi tiedostamatta sitä petaa aikaa, olosuhteita ja paikkaa käyttämiselle. Tätä voi kestää jopa kuukausia, jolloin olen ulkoisesti raitis, energinen ja hyvinvoiva, mutta pimeää energiaa pumppaantuu yhä enemmän ja enemmän mieleeni sitä mukaa, kun laiminlyön itseni hoitamisen ja hengellisen uudistumisen. 

Tämä kaikki huipentui sitten elokuusta lokakuulle kestävään päivittäiskäyttöön, jossa kului pullo viinaa ja pari kolme grammaa amfetamiinia joka päivä. Lopulta puhdas uupumus vei jalat alta. Raahauduin päihdepolille, Auroran vieroitushoito-osastolle ja sitten Nukariin kuukauden Myllyhoitoon. 

Siellä viimeinen kirjallinen tehtäväni oli kirjoittaa jäähyväiskirje päihteille, joka löytyy alla olevassa postauksessani.

Kaikki olisi voinut päättyä toisinkin. Mikään ei takaa, että palaan koskaan takaisin, jos lähden käyttämään. Ilman apua en olisi selvinnyt. Olen kiitollinen kaikesta ammattiavusta ja erityisesti toisten addiktien tuesta, jota sain hoidon aikana ja saan edelleen jatkuvasti ryhmissä.

Jäähyväiset päihteelle

Mylly 20.11.2018:

Aluksi olit paljon enemmän ja paljon parempaa, kuin osasin kuvitella. Olit vapauden tuoja ja toit värikirjon harmaaseen arkeeni. Töölönlahden keväisessä puistossa loihdit kolmetoistavuotiaan pojan olemuksesta esiin sointuja, jotka olivat minulle elämää suurempaa sinfoniaa.

Nousuhumalan hurmiossa riemuitsin kuin häkistään vapautettu lintu, ja vain taivas oli rajana. Olit myös uskollinen ja luotettava, helposti saatavilla pullosta.

Olit kemiaa, ainetta, mutta nöyrästi jaoit koostumuksestasi saman vapauden tunteen minulle yhä uudelleen ja uudelleen. Teit sen myös eri muodoissasi: Kemiasi vaihteli alkoholista kannabikseen, barbituraateista bentsoihin ja opiaatteihin ja lopulta amfetamiiniin.

Aina päästit minut itseni kahleista vapaaksi, milloin unimaailman pehmeisiin usviin, milloin päivänvalon hillittömään ja tanssivaan energiaan.

Sinulla oli vain yksi ehto: Sinä tarvitsit kehoni ja sen kaikki hienoviritteiset järjestelmät käyttöösi. Aikasi soittelitkin kehoani kuin taiteilija instrumenttiaan. Sait mieleni, tahtoni ja tunteeni valtaasi musiikillasi. Pian alkoivat kuitenkin kuulua korvia vihlovat riitasoinnut. Soiton jatkuessa ja välillä tauottua olemukseni vaipui syviin vesiin.

Minua oli viritelty ja soiteltu väkisin. Olit murskannut monet suojajärjestelmät kehossani ja mielessäni. Murtauduit nyt yhä enemmän tuskaa tuottaen olemukseni mielihyväkeskukseen, joka huusi lohdutustasi ja huolenpitoasi.

Mutta ethän sinä voinut sille mitään. Olit vain kemiaa ja ainetta, ja vaikka jaoit edelleenkin nöyrästi energiaasi, joka aluksi oli vapautta, toitkin minulle nyt pahoinvointia, itseinhoa, syyllisyyttä ja pelkoja niin,  että elämäni muuttui sekasortoiseksi.

En syytä sinua enkä ole katkera. Olet vain kemiaa ja ainetta. Kaikki nuo värit olivatkin peräisin minusta itsestäni. Sinfoniat, vapauden tunne, tajunnan räjäyttävät energiat ja tunteiden palo syntyivätkin omasta olemuksestani samoin, kuin seurannut ahdistus, pelko ja sekasortokin.

Kaikki tuo tapahtui väkivaltaisen kemiallisen reaktion sivutuotteena – kuin poimisi kukkasen murskaavilla teräspihdeillä, tai söisi saman juhla-aterian yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes voi pahoin, sairastuu ja kuolee.

Teit minulle palveluksen, kun toit esiin minussa piilevän addiktiotaipumuksen. Puhjennut sairauteni ei halunnut sinua päästää. Se ei halunnut kasvattaa, viljellä ja hoivata hellästi ja ymmärtämyksellä tuota kukkivaa niittyä, virittyvää sinfoniaa, ei hapuilla nöyrästi opetellen maalaamaan väreistä taideteosta, vaan se halusi kaikki heti, tässä ja nyt.

Ethän sinä voinut noita asioita luoda, saati sitten pysyvästi antaa. Siksi jätän sinut ja sanon hyvästit. Jää rauhaan ja ota vastaan kiitos opetuksestasi. Olet vain kemiaa, mutta minä olen särkyneenäkim jotain paljon enemmän ja paljon parempaa, kuin osasin kuvitella, jota saan oppia parhaiten tuntemaan ilman sinua.

Tuurinarkomaani

Siitä onkin jo hetki, kun viimeksi postasin lukijoilleni. Jo tämä seikka osoittaa osaltaan, mitä addiktioni on tehnyt minulle. Koen usein olevani syrjäytynyt. Luovuuteni on nollassa. Olen tosin saanut luottotietoni pikku hiljaa kuntoon. Eläkkeellä talouteni toimii tyydyttävästi. Mutta karvaasti olen kokenut, että toipuminen ei ole sama, kuin yhteiskuntakelpoiseksi muuttuminen.

Kuluneen parin vuoden aikana olen retkahtanut muutamia kertoja juomaan ja käyttämään amfetamiinia. Tuon otsikon kuvaavan nimen minulle antoi ambulanssikuski, joka kotiin raahauduttuani hälytettiin paikalle tutkimaan murtunutta kylkiluutani. Koetin selittää, että olen aivan tavallinen omillani toimeentuleva mies, mutta välillä tämmöistä on sattunut.

”Ahaa, siis tuurinarkomaani”, hoitaja totesi ja riipusti jotain lomakkeeseen. ”Juu, sellainen”, myönsin.

Mikä tässä toipumisessani siis mättää? Ensinnäkin, ryhmissä käynnit loppuivat pikku hiljaa. Oli olevinaan niin paljon muuta aikataulussa. Ja tuo muu, isän sairastuminen, hoidot ja kuolema vuosi sitten, jäämistöön liittyvät asiat, läheisten iloiset perhetapahtumat ja niin edelleen, pyöritti arkirutiiniani niin, että koko addiktioni ja sen hoitaminen jäivät taka-alalle.

Tylsistyttävä oleminen ja rentoutuminen tv:n ääressä kaikkina muina aikoina johti tietenkin jälleen tuttuihin hulluihin intohimoihin ja ideoihin. Addiktilla on voimakas taipumus kaksoiselämään. Tiedän, mitä on olla rehellinen itselleen. Ja kun antaa periksi, olotila on äärimmäisen tuskallinen.

Askeleet suuntautuivat Alkoon ja ensimmäiset huikat menivät kevyesti alas, kuin huomaamatta. Nousuhumalan huuma oli samanlaista kuin aina ennenkin. Ja sen kuuli koko matkustajajoukko täydessä raitiovaunussa, ihmiset Rautatientorilla ja puistossa. Sitten seurasivat piritällit ja värkkien haku Sörkan Vinkistä.

Pari päivää kului pubeissa ja kaupungin vihreissä vessapömpeleissä. Vauhtia riitti alkuun, mutta vaikka pulveria oli vielä kunnon määrä, lisäannokset johtivat vain sähköiseen tuijotteluun, jota kesti koko yön keskustan kapakassa puolikkaan olutlasin äärellä. Jossain vaiheessa muisti katkesi ja heräsin, kun päätäni paikattiin Haartamannin ensiavussa. Tuttua ikiomaa settiä, joka ei nähtävästi muutu, vaikka toipumista olisi välissä kuinka paljon, vuosia tai vuosikymmeniä.

Mikä loppujen lopuksi sinne radalle minua vetää? Välittömänä yllykkeenä vapauden tunteen suoma huuma, seksuaalinen mielihyvä (amfetamiini on aina tuottanut sitä minulle liikaa) ja kaikesta vastuusta vapautumisen tunne. Syvemmät syyt liittyvät sitten siihen, etten ole tullut toimeen oman itseni kanssa. Itsevihasta, minäkuvasta ja muusta sellaisesta kirjoitan enemmän muissa postauksissa.

Noiden päivien jälkeen olin kuin hajonnut raunio monta viikkoa. Ikä tuntuu armotta. Olen löytänyt rakkaat ryhmäni jälleen. Koetan jakaa voimani, toivoni ja kokemukseni samoin, kuin heikkouteni ja epätoivonikin, yhdessä toisten toipuvien addiktien kanssa.

Pitäisi aina saada jotain erikoista

Olen kirjoittanut tätä blogia jo melko pitkällä aikavälillä. Pohtiessani, minkälainen ihminen ja addikti oikeastaan olen, huomaan, että olen toisaalta katastrofihakuinen, toisaalta suurta turvaa tarvitseva ja että haluaisin jatkuvasti saada tavallista suurempia mielihyvän kokemuksia, vaikka tiedän niiden tuottavan minulle lopulta tuskaa ja kurjuutta.

Kun amfetamiinikierteeni alkuaikoina kävin erään kerran lääkärin vastaanotolla, kerroin hänelle käyttämisestäni, koska tajusin sen jo tuolloin ongelmaksi. Muistan aina, kuinka tuo sympaattinen nainen, jota arvostin lääkärinäni, puisteli hiljaa päätään ja huokasi: “Hmm, se onkin näitä vaikeita hoitaa… siinä tulee sitten vaan se vaikeus, että elämässä pitäisi välttämättä aina saada jotakin erikoista.”

Vaikka olen päässytkin toipumaan käyttämisen kierteestä, juuri nämä edellä mainitsemani luonteenpiirteeni tekevät jokapäiväisestä elämästäni vaikeaa. Ne eivät kerta kaikkiaan sovi yhteen toistensa kanssa. Eikä herkkyyteni kuollut toipuessani. Päinvastoin, olen herkkä syyllisyydentunteelle ja peloille, herkkä vaipumaan vihaan ja aggressioon ja haistattamaan paskat koko maailmalle, herkkä kietoutumaan omiin valheisiini, herkkä toisten mielipiteille, herkkä mielihyvälle jne.

Ja kun en käytä mitään päihteitä, korostuvat tietysti vielä seksuaaliset halut. Seksi on lähin tapa saada mielihyvää ja energistä jännitettä itselle. Tavallinen arkirutiini ja säännöllinen elämänrytmi eivät kerta kaikkiaan tyydytä tuota tarvetta saada jotakin erikoista, ja niinpä olen altis kaikenlaisten mieleen tunkeutuvien halujen ja mielikuvien tulvalle, joka kuluttaa sielun energiaa ja tekee minut kyvyttömäksi elämään ja nauttimaan tästä hetkestä omana itsenäni.

Ja sitten olen retkahtanut kahdesti käyttämään. Molempina kertoina käytin kaksi päivää ja palasin takaisin verissä päin.

Toki olen haaveillut useinkin käyttämisestä ja päässyt selkeästi myös niistä tilanteista yli. Tärkeää minulle on kuitenkin havaita, että noita tapauksia edelsi viikkojen mielen myllerrys, jonka olin sallinut alkaa puoliksi, tai no, kokonaan tahallani. Yksi selkeä väärä valinta ja virike oli antautuminen itsesäälin valtaan ja sitä myötä dramaatiseen ”minä olen uhri”-asenteeseen. Lohduksi tuli kuin tarjottimella seksuaaliset viritykset. Kesäaikaan silmänruokaa on riittämiin. Minulla on onneksi hyvä suhde vaimooni, mikä on estänyt enemmät typeryydet sillä alalla.

Mutta että sitten pitää lähteä kamaa käyttämään! Se on todella nöyryyttävää ja muistutus siitä, että addiktille ei sovi samat huvit, mitkä sopivat ns. taviksille, jos heillekään. Negatiivisuuden päästäminen mieleen ja oman herkkyyden ja heikkouden tunnon peittäminen tietoisesti valitulla aggressiivisella mielenlatauksella, tyyliin “mitä tuokin pelle tuossa kassajonossa tuijottaa, varsinainen paukapää!” on oiva keino vaientaa todellinen minänsä.

Ja paras viimeiseksi: En ollut kuukausiin käynyt ryhmissä. Näistähän pitäisi puhua ja jakaa elämän asiat ja kiusat yhdessä toisten toipuvien kanssa. Toisten toipuvien myötätunto, ymmärrys ja tsemppi jäivät kokonaan saamatta, kun se olisi ollut kipeästi tarpeen. Retkahdus ei siis tule minulle puun takaa eikä se ole kohtalo tai olosuhteiden syy. Tärkeintä minulle on ottaa täysi vastuu teoistani eikä syyttää niistä ketään muuta kuin itseäni.

Enkä enää syytä itseänikään. On rasittavaa olla syytettynä, olipa syyttäjänä sitten oma minä, muut tai mikä hyvänsä. Jumala ei minua syytä, eivätkä toipuvat kanssamatkaajani. Kuljen siis tätä matkaani, välillä uupuneena ja kyllästyneenä, välillä taas iloisena ja toivorikkaana. Ja sellaisena opettelen sen hyväksymään.

Kannabis

Tämä ei ole asia- eikä keskustelupuheenvuoro aiheesta. En ota kantaa kannabikseen liittyviin yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Kerron suhteestani pilveen ja sen seurauksista omalla kohdallani.

Kolmentoista ikäisenä tulin kotiin ensimmäisen ostamani pilvipalasen kanssa. Sulkeuduin kämppääni ja nuuhkin, tunnustelin ja kääntelin sormissani tuota maagista taivaan avainta. Vinyylillä soi Jimi Hendrix Experience ja savu leijui hämärässä huoneessa. Vihdoinkin pääsisin pilveen!

Mutta minua pelotti, enkä uskaltanut vetää kunnon savuja piipusta, en edes tiennyt, miten paukut tehdään, ennen kuin eräs vanhempi kaveri näytti sen minulle.

Voi sanoa, että rakastuin aineeseen jo ennen sen kokeilemista, ja kiinnityin siihen yhä tiiviimmin käyttämisen kautta. Korkein tavoitteeni oli saada pilveä ja pitää sitä hallussa, piilottaa sitä ja polttaa sitä mahdollisimman paljon.

Minulle on loppujen lopuksi kertynyt kokemusta pilven vaikutuksista itseeni yli neljänkymmenviiden vuoden ajalta, joihin mahtuu parisenkymmentä vuotta kuivilla olon aikaa.

Tämä perspektiivi on itselleni ihanteellinen. Saatan peilata kannabistaustaani pitkältä aikaväliltä, johon mahtuu pitkiä taukoja ja taas intensiivisiä käyttöjaksoja.

Ehdittyäni myöhemmällä iällä käyttää joitakin vuosia amfetamiinia, aloin huomattavasti herkistyä pilvelle. Palasin nuoruusikäni syviin itsetutkiskeluihin ja uppouduin pieniin yksityiskohtiin. Selvin päin poltettuna pienikin annos vei suoraan tuomioistuimen äärelle.

Psyykessäni paljastui oma pienuuteni ja vähäpätöisyyteni kaikessa alastomuudessaan. Pilvi tuntui

pakottavan minut katsomaan elämäni tosiasioita silmiin. Kohottauduin tekojeni kanssa kuin taivaisiin ja tunsin tekeväni syvää tiliä motiiveistani.

Tämä oli vain yksi taso psyyken toimintaa. Hengellinen taso oli pahempi. Hashis vaati itselleen jumaluutta. Teini-iästä saakka kuvaan kuului pilvirinki ja sen lait. Piippu kiertää aina jokaisen kohdalla. Kämpässäni palvottiin pilveä. Kaverini hoki polvillaan kumartuneena mantraa “hashish, hashish” ja minä vannoin pyhän valan pilven hyväksi.

Hashis oli astunut elämääni kuin maata kiertelevä, ystävällisesti hymyilevä demoni, joka aina pelmahtaa luokseni poltettuani pilveä. Se saattoi olla pitkät ajat muilla mailla, enkä ehkä kuukausiin tai vuosiin koskenut kannabikseen, mutta kun poltin, se kiersi pääni ja tajuntani jälleen sisältäpäin kuin tukahduttavaan pumpuliseen vaippaan.

Se pelkistää maailmani pieniin analysoitaviin yksityiskohtiin, joiden merkitys muuttuu dramaattisesti koko elämäni analyysiksi. Koskaan lopputulos ei johda mihinkään muutoksiin arkielämässäni, ja pilven haihduttua sen merkitys on poissa.

Tunnen kannabiksen vahingoittaneen tajuntaani pysyvällä tavalla, vaikka vahingoittuneet osa-alueet eivät ehkä häiritsekään elämääni tänä päivänä.

Silti kykenen palauttamaan psyykeeni muisti- ja tunnekuvan pilvestä, kuin hidastetusta unesta, joka virtaa tajuntani läpi lamaannuttavan hyytelön tavoin, missä tahansa siihen keskitynkään. Hashiksen “henkikuva” näyttäytyy minulle matona. Se on kalvava, muuntumiskykyinen ja kaikkeen sopeutuva matelijahahmo, joka piiloutuu tajuntaan näkymättömäksi ja pysäyttää elämäni hengellisenä ihmisenä.

Sen paljastuminen itselleni on ollut suuri huojennus. En puhu pilvestä omalla kohdallani niinkään päihteenä kuin vääränä valtaolentona. Ja sen vallan olen luovuttanut Jumalalle, jonka tuntemista voin opetella päivittäin, kun tajuntani on vapaa vieraista aineista.

Olen toipuva narkomaani ja alkoholisti, viinan ja amfetamiinin ja kannabiksen suurkuluttaja, jolla on toipumisohjelma, vertaistoverit ja Jumala tukenani.

Pureeko ajan hammas addiktiooni?

Ei kyllä minun kohdallani. En ole kirjoittanut tähän blogiinkaan liki vuoteen ja yhä haaveilen samoista fantasioista ja voisin toistaa kaiken kirjoittamani. Pari päivän pituista viina- ja pirireissuakin on tehty tänä aikana mitään uutta kokematta. Ei kunnon nousuja, ja seurauksena putkaa, tuskaa ja paskaa.

Mutta sanomattoman kiitollinen olen siitä, että olen päässyt takaisin vanhasta kuolemanputkestani, joka päättyi neljä ja puoli vuotta sitten. Vaara on aina vaanimassa. Onneksi retkahdukseni eivät ottaneet tuulta siipien alle.

Puolisen vuotta puhdasta siis. Ryhmäkäyntini ovat tänä aikana jääneet lapsipuolen asemaan. Tämä ihana kesähelle ja luonnon herääminen ovat minulle virikkeinä hyvään ja pahaan. Kuva itsestäni pistämässä piriä käsivarteeni jossain keskustan puiston pensaikossa hivelee mieltäni jossain syvällä kuin jokin pervo sukupuolivietti.

Samalla iskee pelko järjen menettämisestä ja kuolemasta. Ja se on tervettä. Myös kiitollisuusosastolla tarvitsisin kipinää. Jumalan lapset saavat iloita yksinkertaisista asioista. Jumala rakastaa minua juuri tällaisena. Se on suuri ihme.

Taidanpa soittaa kummille ja ryhdistäytyä ryhmäkäynneissä. Puhtaana pysymisen tulee olla nyt numero yksi. Ja lukijoille tiedoksi vielä, että koetan palata astialle pikemmin.