Pitäisi aina saada jotain erikoista

Olen kirjoittanut tätä blogia jo melko pitkällä aikavälillä. Pohtiessani, minkälainen ihminen ja addikti oikeastaan olen, huomaan, että olen toisaalta katastrofihakuinen, toisaalta suurta turvaa tarvitseva ja että haluaisin jatkuvasti saada tavallista suurempia mielihyvän kokemuksia, vaikka tiedän niiden tuottavan minulle lopulta tuskaa ja kurjuutta.

Kun amfetamiinikierteeni alkuaikoina kävin erään kerran lääkärin vastaanotolla, kerroin hänelle käyttämisestäni, koska tajusin sen jo tuolloin ongelmaksi. Muistan aina, kuinka tuo sympaattinen nainen, jota arvostin lääkärinäni, puisteli hiljaa päätään ja huokasi: “Hmm, se onkin näitä vaikeita hoitaa… siinä tulee sitten vaan se vaikeus, että elämässä pitäisi välttämättä aina saada jotakin erikoista.”

Vaikka olen päässytkin toipumaan käyttämisen kierteestä, juuri nämä edellä mainitsemani luonteenpiirteeni tekevät jokapäiväisestä elämästäni vaikeaa. Ne eivät kerta kaikkiaan sovi yhteen toistensa kanssa. Eikä herkkyyteni kuollut toipuessani. Päinvastoin, olen herkkä syyllisyydentunteelle ja peloille, herkkä vaipumaan vihaan ja aggressioon ja haistattamaan paskat koko maailmalle, herkkä kietoutumaan omiin valheisiini, herkkä toisten mielipiteille, herkkä mielihyvälle jne.

Ja kun vietten käytä mitään päihteitä, korostuvat tietysti vielä seksuaaliset halut. Seksi on lähin tapa saada mielihyvää ja energistä jännitettä itselle. Tavallinen arkirutiini ja säännöllinen elämänrytmi eivät kerta kaikkiaan tyydytä tuota tarvetta saada jotakin erikoista, ja niinpä olen altis kaikenlaisten mieleen tunkeutuvien halujen ja mielikuvien tulvalle, joka kuluttaa sielun energiaa ja tekee minut kyvyttömäksi elämään ja nauttimaan tästä hetkestä omana itsenäni.

Ja sitten olen retkahtanut kahdesti käyttämään. Molempina kertoina käytin kaksi päivää ja palasin takaisin verissä päin.

Toki olen haaveillut useinkin käyttämisestä ja päässyt selkeästi myös niistä tilanteista yli. Tärkeää minulle on kuitenkin havaita, että noita tapauksia edelsi viikkojen mielen myllerrys, jonka olin sallinut alkaa puoliksi, tai no, kokonaan tahallani. Yksi selkeä väärä valinta ja virike oli antautuminen itsesäälin valtaan ja sitä myötä dramaatiseen ”minä olen uhri”-asenteeseen. Lohduksi tuli kuin tarjottimella seksuaaliset viritykset. Kesäaikaan silmänruokaa on riittämiin. Minulla on onneksi hyvä suhde vaimooni, mikä on estänyt enemmät typeryydet sillä alalla.

Mutta että sitten pitää lähteä kamaa käyttämään! Se on todella nöyryyttävää ja muistutus siitä, että addiktille ei sovi samat huvit, mitkä sopivat ns. taviksille, jos heillekään. Negatiivisuuden päästäminen mieleen ja oman herkkyyden ja heikkouden tunnon peittäminen tietoisesti valitulla aggressiivisella mielenlatauksella, tyyliin “mitä tuokin pelle tuossa kassajonossa tuijottaa, varsinainen paukapää!” on oiva keino vaientaa todellinen minänsä.

Ja paras viimeiseksi: En ollut kuukausiin käynyt ryhmissä. Näistähän pitäisi puhua ja jakaa elämän asiat ja kiusat yhdessä toisten toipuvien kanssa. Toisten toipuvien myötätunto, ymmärrys ja tsemppi jäivät kokonaan saamatta, kun se olisi ollut kipeästi tarpeen. Retkahdus ei siis tule minulle puun takaa eikä se ole kohtalo tai olosuhteiden syy. Tärkeintä minulle on ottaa täysi vastuu teoistani eikä syyttää niistä ketään muuta kuin itseäni.

Enkä enää syytä itseänikään. On rasittavaa olla syytettynä, olipa syyttäjänä sitten oma minä, muut tai mikä hyvänsä. Jumala ei minua syytä, eivätkä toipuvat kanssamatkaajani. Kuljen siis tätä matkaani, välillä uupuneena ja kyllästyneenä, välillä taas iloisena ja toivorikkaana. Ja sellaisena opettelen sen hyväksymään.

nafriends

Mainokset

Kannabis

Tämä ei ole asia- eikä keskustelupuheenvuoro aiheesta. En ota kantaa kannabikseen liittyviin yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Kerron suhteestani pilveen ja sen seurauksista omalla kohdallani.hashnanenaadm

Kolmentoista ikäisenä tulin kotiin ensimmäisen ostamani pilvipalasen kanssa. Sulkeuduin kämppääni ja nuuhkin, tunnustelin ja kääntelin sormissani tuota maagista taivaan avainta. Vinyylillä soi Jimi Hendrix Experience ja savu leijui hämärässä huoneessa. Vihdoinkin pääsisin pilveen!

Mutta minua pelotti, enkä uskaltanut vetää kunnon savuja piipusta, en edes tiennyt, miten paukut tehdään, ennen kuin eräs vanhempi kaveri näytti sen minulle.

Voi sanoa, että rakastuin aineeseen jo ennen sen kokeilemista, ja kiinnityin siihen yhä tiiviimmin käyttämisen kautta. Korkein tavoitteeni oli saada pilveä ja pitää sitä hallussa, piilottaa sitä ja polttaa sitä mahdollisimman paljon.

hashwoodhashMinulle on loppujen lopuksi kertynyt kokemusta pilven vaikutuksista itseeni yli neljänkymmenviiden vuoden ajalta, joihin mahtuu parisenkymmentä vuotta kuivilla olon aikaa.

Tämä perspektiivi on itselleni ihanteellinen. Saatan peilata kannabistaustaani pitkältä aikaväliltä, johon mahtuu pitkiä taukoja ja taas intensiivisiä käyttöjaksoja.

Ehdittyäni myöhemmällä iällä käyttää joitakin vuosia amfetamiinia, aloin huomattavasti herkistyä pilvelle. Palasin nuoruusikäni syviin itsetutkiskeluihin ja uppouduin pieniin yksityiskohtiin. Selvin päin poltettuna pienikin annos vei suoraan tuomioistuimen äärelle.

Psyykessäni paljastui oma pienuuteni ja vähäpätöisyyteni kaikessa alastomuudessaan. Pilvi tunthashishui pakottavan minut katsomaan elämäni tosiasioita silmiin. Kohottauduin tekojeni kanssa kuin taivaisiin ja tunsin tekeväni syvää tiliä motiiveistani.

Tämä oli vain yksi taso psyyken toimintaa. Hengellinen taso oli pahempi. Hashis vaati itselleen jumaluutta. Teini-iästä saakka kuvaan kuului pilvirinki ja sen lait. Piippu kiertää aina jokaisen kohdalla. Kämpässäni palvottiin pilveä. Kaverini hoki polvillaan kumartuneena mantraa “hashish, hashish” ja minä vannoin pyhän valan pilven hyväksi.

Hashis oli astunut elämääni kuin maata kiertelevä, ystävällisesti hymyilevä demoni, joka aina pelmahtaa luokseni poltettuani pilveä. Se saattoi olla pitkät ajat muilla mailla, enkä ehkä kuukausiin tai vuosiin koskenut kannabikseen, mutta kun poltin, se kiersi pääni ja tajuntani jälleen sisältäpäin kuin tukahduttavaan pumpuliseen vaippaan.

Se pelkistää mahash2ailmani pieniin analysoitaviin yksityiskohtiin, joiden merkitys muuttuu dramaattisesti koko elämäni analyysiksi. Koskaan lopputulos ei johda mihinkään muutoksiin arkielämässäni, ja pilven haihduttua sen merkitys on poissa.

Tunnen kannabiksen vahingoittaneen tajuntaani pysyvällä tavalla, vaikka vahingoittuneet osa-alueet eivät ehkä häiritsekään elämääni tänä päivänä.

Silti kykenen palauttamaanHashishsChillum psyykeeni muisti- ja tunnekuvan pilvestä, kuin hidastetusta unesta, joka virtaa tajuntani läpi lamaannuttavan hyytelön tavoin, missä tahansa siihen keskitynkään. Hashiksen “henkikuva” näyttäytyy minulle matona. Se on kalvava, muuntumiskykyinen ja kaikkeen sopeutuva matelijahahmo, joka piiloutuu tajuntaan näkymättömäksi ja pysäyttää elämäni hengellisenä ihmisenä.

Sen paljastuminen itselleni on ollut suuri huojennus. En puhu pilvestä omalla kohdallani niinkään päihteenä kuin vääränä valtaolentona. Ja sen vallan olen luovuttanut Jumalalle, jonka tuntemista voin opetella päivittäin, kun tajuntani on vapaa vieraista aineista.

Olen toipuva narkomaani ja alkoholisti, viinan ja amfetamiinin ja kannabiksen suurkuluttaja, jolla on toipumisohjelma, vertaistoverit ja Jumala tukenani.

Pureeko ajan hammas addiktiooni?

Ei kyllä minun kohdallani. En ole kirjoittanut tähän blogiinkaan liki vuoteen ja yhä haaveilen samoista fantasioista ja voisin toistaa kaiken kirjoittamani. Pari päivän pituista viina- ja pirireissuakin on tehty tänä aikana mitään uutta kokematta. Ei kunnon nousuja, ja seurauksena putkaa, tuskaa ja paskaa.

Mutta sanomattoman kiitollinen olen siitä, että olen päässyt takaisin vanhasta kuolemanputkestani, joka päättyi neljä ja puoli vuotta sitten. Vaara on aina vaanimassa. sjOnneksi retkahdukseni eivät ottaneet tuulta siipien alle.

Puolisen vuotta puhdasta siis. Ryhmäkäyntini ovat tänä aikana jääneet lapsipuolen asemaan. Tämä ihana kesähelle ja luonnon herääminen ovat minulle virikkeinä hyvään ja pahaan. Kuva itsestäni pistämässä piriä käsivarteeni jossain keskustan puiston pensaikossa hivelee mieltäni jossain syvällä kuin jokin pervo sukupuolivietti.

Samalla iskee pelko järjen menettämisestä ja kuolemasta. Ja se on tervettä. Myös kiitollisuusosastolla tarvitsisin kipinää. Jumalan lapset saavat iloita yksinkertaisista asioista. Jumala rakastaa minua juuri tällaisena. Se on suuri ihme.

Taidanpa soittaa kummille ja ryhdistäytyä ryhmäkäynneissä. Puhtaana pysymisen tulee olla nyt numero yksi. Ja lukijoille tiedoksi vielä, että koetan palata astialle pikemmin.

Naimisissa amfetamiinin kanssa (osa III)

Kokemukseni mukaan piri pyrkii olemaan sataprosenttisen vastuullinen puoliso. Rakkaani lupasi aina pitää huolta kaikesta, kunhan vain puoleltani pysyisin sitoutuneena häneen. Se oli luonnollisestikin valhetta. Kyse oli omantunnon ja vastuun näenäisestä siirrosta pois itseltäni.

Mutta se olikin helppoa, itse asiassa pakonomaista. Muistan useamman kerran vakuuttaneeni – kun rahat olivat lopussa, viimeinenkin pussinkulma huuhdeltu ja pistetty suoneen, vaatteet ja kengät mätämenimistilassa, voimat lopussa – että hitot minnekään katkolle, kotiin tai apua hakemaan, minä kuljen nyt joka askeleen Sinun ehdoillasi, kunhan vaan vauhtia jostain löytyy, teen ihan mitä vaan!

Kuva

Ja jo tämä päätös, amfetamiiniin sitoutumisen suggestiivinen vahvistaminen ajatuksissa, helpotti ja antoi energiaa kummasti, vaikka silmissä hämärsi ja joka paikkaa särki.

Katunarkkarin osa on taistelua, selviytymistä ja suoraviivaista yhden asian  filosofiaa: ”Hankimme huumeita, käytimme niitä ja koetimme keksiä keinoja saada niitä lisää”.

Varastin valintamyymälöistä ja viinakaupoista viinaa ja siideriä. Pirin ehdoilla. Väärensin reseptejä ja myin nappeja kadulla. Pirin ehdoilla. Nostin läheisteni tileiltä vilpillisesti rahaa tuhansia euroja. Pirin ehdoilla. Myin kaikki arvokkaat kirjani, keräilyesineeni ja vaatteeni. Pirin ehdoilla. Lainasin rahaa keksittyihin tarpeisiin vanhoilta ammattikolleegoiltani ja käytin luottamukseni – jota oli vanhastaan paljon – loppuun.

Kaikki pirin ehdoilla. Tein sen pirin takia, päättelin. Vastuu ei ole minun. Se kaikki on amfetamiinin syytä. Minä olin sairas, enhän voi olla vastuussa sairaudestani, ajattelin.

Kuitenkin koko ajan tiesin, että juuri minä tietenkin tein nuo teot. Minä yksin olen vastuussa tekemisistäni, ei kukaan eikä mikään muu. Ja se oli sietämätöntä. Siispä lisää piriä ja vauhti päälle. Pitkät vedot hihaan, ja ah – vapaa kaikesta vastuusta taas! Ja niin heittäydyin jälleen kartuttamaan synkkää tiliäni niin kauan, kuin kemiallinen keinovalo paloi ja häivytti mielestäni kaikki vastuun varjot.

Naimisissa amfetamiinin kanssa (osa II)

Avioliitossa amfetamiinin kanssa ei voi olla uskoton kuin yhdellä tavalla: Olla käyttämättä. Mutta uskottomuuden saa joka kerran anteeksi. Piri on uskollinen rakastaja, se ottaa aina avosylin vastaan armaansa, joka hairahtui hetkeksi tai pidemmäksi ajaksi puhtauden tielle. Avioeroa ei myönnetä koskaan. Vaikka omalta puoleltasi eroaisit iäksi, toipuisit pakkomielteisestä riippuvuudesta ja ehtisit jo unohtaakin aineen, ei tarvita kuin yksi annos uudelleen, niin olette jälleen yhdessä. Ja sen jälkeen et enää taaskaan itse päätä, mitä teet seuraavana päivänä.

Asia voi toki olla myös toisin: Ehkä kykenetkin aloittamaan ja lopettamaan juuri niin kuin itse haluat. Mutta silloin et olekaan naimisissa, et ole addikti. Omalla kohdallani epävarmuudesta ei ole tarvis kärsiä: Sen myöntäminen, että olen addikti, parantumattomasti, etenevästi ja kuolemaan saakka kykenemätön hallitsemaan käyttämistäni, on ollut minulle ainoa tie ulos tästä helvetillisestä avioliitosta.

Mutta kesti kauan, ennen kuin oman voimattomuuteni tuottama tappio oli minulle sisäistä realismia. Sillä voimasta, forssista, virrasta tässä kaikessa juuri on kyse!

Vihaan voimattomuutta, nuhjuamista ja alistuvaa vaipumista raskaaseen raahustamiseen arjen huolien keskelle. Vihaan pikkupoikamaista arkuuttani, pelokkuuttani ja epävarmuuttani elämän keskellä, joka velloo ympärilläni kuin uhkaava meri täynnä romua ja joka ei suostu koskaan asettumaan haluamaani järjestykseen vaan pakottaa minut mukautumaan kaikenlaisiin epämiellyttäviin velvollisuuksiin.

ilaJa yhä uudelleen uskollinen puolisoni vakuutti minulle kaiken keskellä:

– Et ole todella sellainen surkimus, älä suostu siihen! Minä räjäytän sinut vapauteen, nostan sinun todellisen minäsi esille loistamaan – ja tuon julkean, hallitsemattoman, todellisuudeksi tai arjeksi kutsutun ahdistajan, saat omaksi alamaiseksesi – sinä hallitset sitä mennen tullen kuin kunkku!

Ja vaikka se merkitsi parhaimmillaankin jämähtämistä kuudeksitoista tunniksi seksifantasioihin  Kaisaniemen puiston automaattiseen vessapömpeliin ilman mitään tajua ajan kulumisesta, voitti se tylsän arjen ja maksoi vaivan – niin vakuutimme toisillemme.

Naimisissa amfetamiinin kanssa (osa I)

Nyt, kun aikaa lienee kulunut tarpeeksi, pystyn jotenkin käsittelemään viha-rakkaussuhdettani sinuun kokonaisuutena. Vaikka kipua kyllä vieläkin tuntuu.

Eittämättä olet ollut elämäni kiihkein, traagisin ja tuhoisin rakkaus. Kenenkään ja minkään vuoksi en ole uhrannut niin paljon sieluani, ruumistani, aikaani, rahojani, terveyttäni ja elämääni kuin sinun vuoksesi – yhä uudelleen ja uudelleen. Monta kertaa olen vannonut, etten enää ikinä halua olla kanssasi missään tekemisissä – ja yhtä monta kertaa olen palannut luoksesi antautuen jälleen himokkaaseen syleilyysi.

Sinä hiivit elämääni flirttaillen ja kauniisti hymyillen. Olin pelokas, arka ja väsynyt elämän rutiiniin. Pienet varovaiset annokset valkoista pulveria kahviin sekoitettuna saivat minut tuntemaan itseni helpottuneeksi ja vapautuneeksi. Seurassasi tunsin itseni pidetyksi ja minä pidin sinusta ja muista ihmisistä.

Jaksoin kävellä kanssasi kaupunginosista toisiin, vain nauttien seurastasi. Vakuutit minulle, kuinka miellyttävä olenkaan ja kuinka elämä, kesä, luonto ja kaikki hymyilevät meille, rakastuneille romantikoille.

Menimme sitten kihloihin. Nenän kautta hivuttauduit kirkkaina säkeninä suoraan takaraivooni ja sait minut nopeammin nousukiitoon. Suhteemme lähentyi ja tapailimme entistä useammin.

Vihdoin menimme naimisiin. Kuinka kirpaisevan suloinen olitkaan tunkeutuessasi neulan kautta käsivarteeni ja ottaessasi koko kehoni lämpimään, hellään syleilyysi. Kuherrusaikamme tässä vaiheessa näytit kuitenkin jo toisenkin puolesi. Muutamien päivien kuluttua uuvutit minut ja kerroit minulle kaikenlaisia kauheuksia minun kykenemättä muuhun kuin makaamaan avuttomana vuoteessa ja hikoilemaan päiväkausia.

Apeana jatkoin matkaa ilman sinua, tuntematta sinuun vähään aikaan lainkaan viehätystä. Ajattelinkin jo jättää sinut. Mutta kuinka väärässä olinkaan!

Paras lääke addiktioon

YLE haastatteli joulupäiväksi sosiaalipsykologi Janne Viljamaata, joka on tutkinut addiktioita.

– Kauppojen hyllyt on rakennettu niin, että suklaariippuvaiselle on aina tarjolla suklaata, hän sanoo. Karkit on sijoitettu sopivasti kassan viereen. Addiktin aivoissa syttyy valo, kun hän näkee lempipatukkansa.

– Aina kun menemme kauppaan, mielihyväjärjestelmä pärähtää päälle. Se on kuin magneettikuvauksessa: aivoissa näkyy joulukuusen valot, jotka hehkuvat punaisena.

Viljamaan mukaan addiktio on koodattu valmiiksi ihmisen geeneihin. Kaikista ei kuitenkaan tule riippuvaisia.

Addikti parantaa tyhjää oloa nopeilla nautinnoilla: viina, seksi tai uusi kenkäpari.

– Ihminen ajattelee poistavansa epämääräisen ahdistuksen shoppaamalla. Lopulta jäljellä on tarpeeton tavara, mutta ahdistus ei poistunutkaan. Addikti tarvitsee koko ajan lisää.

Paras mielialalääke ovat Viljamaan mukaan toiset ihmiset. Ihmisten seurassa aivot alkavat erittää mielihyvää tuottavaa serotoniinia.

Tutkija siis toteaa uutisessa sen, minkä jokainen toipuva addikti hyvin tietää.

Käyttävän narkkarin ja holistin elämää leimaavat täydellinen itsekeskeisyys ja pohjaton tarve hakeutua omaan eristyneeseen mielihyvävankilaansa. Itseriittoisuuden harha esti minua ennen muuta hakeutumasta avoimeen ja läpinäkyvään vuorovaikutukseen toisten ihmisten kanssa.

”Päihderiippuvuus on sairaus, jossa elämään sopeutumiseen käytetään mitä hyvänsä muuta keinoa kuin ihmisten välistä vuorovaikutusta.” Tämän määritelmän antaa addiktiosta toipumisen tienraivaaja professori Gitlow. Hänen painotuksensa on vuorovaikutuksessa, koska kun turvaudumme mihin hyvänsä päihteeseen selviytyäksemme elämästä, me heikennämme vakavasti kykyämme olla vuorovaikutuksessa itsemme, toisten ihmisten ja Jumalamme kanssa.

Sosiaaliset pelot, ahdistuneisuus, epäluulot ja alemmuudentunne olivatkin tuttuja seuralaisiani, kun jouduin välillä kauhukseni elämään selvin päin. Mutta kas kummaa: Nousuhumalassa ja amfetamiinivauhdissa, helpotus oli sanoinkuvaamaton, kun tuskan viitta putosikin harteilta kuin taikaiskusta. Olin jälleen hetken aikaa seurallinen, peloton ja itsevarma. Serauksena tästä oli tietenkin se, että selvin päin eläminen oli jälleen entistäkin ahdistavampaa.

Ongelmani on kauan aikaa siis ollut se, miten ihmeessä päästä elämään selvin päin niin, että tulisi jotenkin toimeen oman päänsä ja toisten ihmisten kanssa – sekä syvimmällä tasolla, miten elää sovinnossa Jumalansa kanssa ja kokea toteuttavansa elämäsä tarkoitusta.

Addiktio, pakkomielteinen tarve saada nopea mielihyvä piikin, ryyppäämisen, shoppaamisen tai seksin kautta, ei synny syvällisen pohdinnan, järkeilyn ja päättelyn tuloksena. Siksi sitä ei myöskään voiteta pohtimalla, järkeilemällä tai päättelemällä. Addikti itse on kaikkein suurin pohtija, järkeilijä ja päättelijä, kunhan ensin on saanut himoitsemansa annoksen ja pääsee selittämään ongelmansa olemattomaksi.

Vasta, kun käyttämisen jatkamisen tuska käy suuremmaksi kuin sen lopettamisen tuska, addikti taipuu hakemaan apua.

Pikku hiljaa elämä selvin päin, puhtaana, on alkanut maistua paremmalta. Se on edellyttänyt minulta ennen kaikkea, että olen myöntänyt olevani täysin voimaton addiktiooni nähden ja kääntynyt pyytämään apua itseäni suuremmalta voimalta. Tätä tietä haaveet aineiden ja muiden pikanautintojen tuottamasta euforiasta ovat korvautuneet tämänhetkisen elämäni, ilojeni, surujeni, voimani, toivoni ja kokemukseni avoimella jakamisella toisten toipuvien addiktien, ystävieni ja läheisteni kanssa.