Ensin Post Scriptum edelliseen postaukseeni: Jesss, C-virus lähti kuin leppäkeihäs! Kiitos, yhteiskunta. 🧡
Aiemmin ajattelin, että addiktioni lievenee iän myötä. Mutta aika ei nähtävästi paranna riippuvuustaipumuksiani. Tulen kuitenkin toimeen, kun en koske päihteisiin ja hoidan itseäni. Mutta ei siinä kaikki. Kun päihteet ovat poissa, olen itseni kanssa omillani. Ja sitähän en ole koskaan oikein kestänyt, vaan minun on saatava, jos ei sitten päihteitä, niin päihteiden sijaan jotakin muuta kestääkseni itseäni: Somea, netissä surffaamista, pornoa, salaisuuksia, kaksoiselämää, valheita jne. jne.
Kaikki tuo muodostuu jatkeeksi addiktiiviselle pakkomielteisyydelleni, ja johtaa hallitsemattomaan elämään. Jos ei ulkoisesti, kuten päihteiden kanssa, niin ainakin sisäisesti. Olen koukussa, vankilassa, jumissa. Syyllisyys, häpeä ja pelko kurjina vankitovereinani.

Siksi hoidan itseäni. Olen kuin teini-ikäinen, kuin lastu tunteiden laineilla, kiukuttelen ja vihoittelen itselleni, haluan helpotuksen heti. Ja kun muutaman päivän alakulo iskee, kuvittelen, etten ikinä enää voi tuntea iloa. Nousuhumalan ja pirihekuman houkutukset väikkyvät tajunnan perillä.
Mutta jaan nämä tuntemukseni toisten samanlaisten addiktien kanssa ryhmässä. Kuuntelen kokemuksia ja samaistun. Ihmeellinen helpotus, voima ja vakautuminen valtaa minut.
Olen saanut apua myös omien addiktiivisten sijaistoimintojeni lopettamiseen. Ja mitä siitä on seurannut? Ensiksi tuskaisa tyhjyydentunne. Merkitseekö irtautuminen huumekoukusta tai muusta pakkomielteisestä toiminnosta sitten vain tuskaisaa tyhjyydentunnetta?
Kyllä, minulle muun muassa juuri sitä. Mutta ei pelkästään sitä. Minun on ollut siedettävä aikaa. Tyypillistä minulle olisi pyrkiä muuttamaan jokainen epämiellyttävä tunnetila tavalla tai toisella paremmaksi ja heti paikalla. Se lienee luonnollista kaikille ihmisille. Addiktille se on pakonomaista. Pakko päästä hallitsemaan tunnetiloja ja heti: Mäntä pohjaan, koko pullo huikalla, levyllinen bentsoja. Tai ainakin ihan pikkiriikkisen, ihan vain tämän kerran, pahimpaan hätään…. Tai uppoutuminen nettimaailmaan, aikuisviihteeseen, ahmimiseen tai muuhun hetkellisen mielihyvän lähteeseen.
Suuri helpotus on ollut oivaltaa, että minun ei tarvitsekaan yrittää muuttaa tunnetilojani toiseksi. Jos masentaa, masentakoot. Sittenhän olen siinä ja kuuntelen. Voin valita, jos en tunnetta, niin ainakin sen, miten toimin. Tunteisiin ei kuole. Jos on kurja fiilis tänään, niin pärjään sitten kurjalla fiiliksellä. Valitsen olla käyttämättä ja valitsen olla pakenematta sitä, miltä minusta tuntuu. Menen ryhmään ja jaan tunteeni, elämäni ja selviytymiseni.
Ja ajoittain saan kuin saankin kokea, miten Jumalan rakkaus ja itseni hyväksyntä täyttää vähitellen sisäistä tyhjiötäni.
Olen ollut tätä kirjoittaessani reilut puolitoista vuotta päihteittä. Mutta selviytymiseni kannalta minulle on muodostunut tärkeäksi luopua muistakin addiktiivisista toiminnoistani. Niiden hyväksyminen estäisi minua kokemasta vapautta, iloa, sekä liittymistäni elämään ja toisiin ihmisiin. Ja kokemukseni mukaan joutuisin todennäköisesti jälleen käyttämään.
Ja kyllä, olen muuttunut 12 askeleen ohjelman myötä. Toipumisen voima voi sittenkin ylittää addiktion voiman, kun en jää yksin.