Asunto-ongelmia nistin arjessa

Hetkiä ennen elämää…

Herään Sininauhasäätiön Kurvin asuntolassa 19 neliön kämpässäni ovelta kuuluvaan jatkuvaan jyskytykseen. Kömmin vuoteeltani seinästä seinään risteilevän sähköpiuhaviidakon lävitse, pelkkä pyyherätti suojanani, kun ovi yhtäkkiä avataankin avaimella. Kolme tai neljä henkilökuntaan kuuluvaa kaveria katselee siinä minua silmät pyöreinä ja alkaa kysellä, miksi en ole kahteen viikkoon ollut paikalla tai avannut ovea.

Minä tarvitsen rauhaa ja olen levännyt, vastaan. Yksi heistä tuijottaa paljaita neulanjälkien peittämiä käsivarsiani ja tiedustelee, mitä nuo ilmassa risteilevät sähköjohdot merkitsevät. En ehdi selittää viittäkään minuuttia, kuinka minun oli johdettava sähköt stereoihin ja mikroon vessasta, koska tässä rakennuksessa palavat jatkuvasti sulakkeet eikä mikään muutenkaan toimi. Seuraavaksi minulle annetaan ukaasi: Ellet hakeudu nyt laitoshoitoon, joudut lähtemään tästä talosta.

Myrtyneenä laahaudun naisystäväni alkoholistikämppään Kallioon, jossa pullon äärellä kehittyy nerokas idea: Sinä olet itsenäinen aikuinen mies, etkä alistu toisten paapomisiin ja kontrolliin, kumppani rohkaisee. Ja niinpä pukeudun tummaan siistiin pukuuni, joka minulla vielä on jäljellä ja sovin tapaamisen kauniaislaisen kartanonomistajattaren kanssa tämän vuokralle tarjoamaan yksiöön Munkkiniemessä.

Toisiakin katsojia on paikalla, mutta minä skarppaan puvussani ja tiedustelen vaativaan sävyyn rouvalta, onko taloyhtiö nyt varmasti rauhallinen free lance -kirjailijalle. En haluaisi työskennellä lasten metelöidessä ja juoppojen huudellessa portaikossa. Oi, toki tämä on hyvin rauhallinen, varmasti teille sopiva, rouva vakuuttelee, ja niinpä vuokrasopimus tehdään. Sen kunniaksi maistuu sitten kuppi ja vauhti monta päivää naisystäväni luona. Ja sitten muuttamaan!

Minulla on uudessa kämpässänikin ainainen pula rahasta ja kamasta, eikä naisystävä maksa käyttöäni muutoin kuin satunnaisesti maanisen tilan vaiheessaan, vaikka hänellä on kyllä rahaa juoda päivästä päivään ja kulkea taksilla Helsingin yöelämässä. Olen mustasukkainen, ellen yhteisen pubikierroksen jälkeen pääse hänen kanssaan sänkyyn – hän kun pokaa mieluummin toisten naisten ukkoja ja kääntää heidän lompakkonsa. No, tuleehan siitäkin säännöllisesti rahaa.

Tapaan sitten kaupunginteatterin kallioilla vanhan kaverini Spedun, joka sattuu olemaan kämppää vailla, ja koska saan häneltä mukavat piritöötit istuessamme siinä leudossa kevätillassa, lupaan hänelle sijan Munkkiniemen kämpässäni. Vastineeksi tietenkin saisin pussukan silloin tällöin. Spedu saa avaimet, asustelee ihan ihmisiksi ja pitää kämpän jopa siistinäkin.

Annnan siis Spedun asustella Munkassa, kun minä viihdyn vaihteeksi pitempään Kalliossa ja vietän rauhattomia päiviä ja öitä kumppanini kanssa, jonka kummallisiin mielijohteisiin minun pitää alistua, jotta pirihanat pysyisivät auki ja saisin hilloa vetämiseen. Olemme juuri lähdössä pubikierrokselle, kun vetäisenkin kunnon överit kämpässä ja putoan muutamaksi minuutiksi lattialle jäykkänä kuin kuollut kala. Ennen kuin kumppani ehtii soittaa ambulanssin, pomppaan pystyyn kuin vieteriukko ja alan suoltaa hänelle elämäni runoa yhteen putkeen kykenemättä lopettaa pulinaani.

Tässä ylieuforisessa tilassani hän saa minut houkuteltua pukeutumaan mustiin sukkahousuihin ja minimekkoonsa, joka ulottuu juuri ja juuri vesirajaan. Taksi odottaa, rahaa on ja hänestä olisi äärettömän hauskaa viedä minut kantapubikierrokselle ja esitellä naisystävänään. Minähän tottelen ja näytän hänen mielestään upealta.

Liihottelemme sitten taksiin ja minä sulaudun kaupungin yöelämään pää pilvissä kuin Euroopan omistaja välittämättä vähääkään siitä, mitä minulla on päälläni, saati sitten ihmisten reaktioista tai sanomisista. Minulla on haastavaa asiaa lukemattomille pöytäseurueille, kiire juomaan drinkkejä, tanssimaan ja puhumaan kaikista asioista maan ja taivaan välillä. Kukaan ei ole huomaavinaankaan asuani, tai itse en pane sitä vain merkille.

Loppuyöstä palaamme sitten Kallioon ja minä valvon vielä koko seuraavan päivän hyrrän pyöriessä edelleenkin vinhasti päässäni. Pistäydyn aamupäivällä alhaalla kaupassa hakemassa olutta ja siideriä. Minulla on silloin nuo asusteet vielä ylläni, ja olutkaappia täyttävä mies vilkaisee silmiään hieroen ohitseen kulkevaa ilmestystä – ja hymyilee minulle sitten leveästi! Tekee mieli vetää turpiin, ja kassalla alkaa jo hävettää koko tämä heiluminen. Kehitän tästä tietysti valtaisan riidan naisystäväni kanssa.

Emme ole vielä päässeet yhteisymmärrykseen siitä, kenen idea tämä transupelleily oli, kun väittelymme keskeyttää auki tempautuva ovi, josta ryntää neljä poliisia sisälle. Minut napataan käsirautoihin ja viedään Tikkurilan poliisivankilaan syytä kertomatta. Minulla ei ole rynnäkön hetkellä vaatteitakaan, eikä minun anneta edes kunnolla pukeutua – hyvä etteivät napanneet siinä toisessa asussa! Kamaa eivät onneksi löytäneet, eivätkä sitä niin etsineetkään.

Neljän päivän sellissä lepäämisen ja syömisen jälkeen minulle näytetään sitten kuvia Munkkiniemen kämppäni kellarista. Sen pitkälle käytävälle on raahattu suunnilleen kaikki Munkkiniemen Puistotien polkupyörät ja lisäksi kuulen, että asuntoni on täynnä taloyhtiön ullakolta varastettua tavaraa. Tikkurilassa on tehty myös murto kännykkäkauppaan, ja jotenkin saatan kuulemma liittyä asiaan. Minä en todellakaan tiedä mistään mitään, mutta manaan mielessäni Spedua, jolta tällaista saattoi luonnollisesti odottaakin.

Palaan Tikkurilan poliisivankilasta sitten Alkon kautta omaan kämppääni nukkumaan ja herään Spedun rynnätessä sisään. Hän painuu suoraan jääkaapille ja löytää kuin löytääkin sinne jättämänsä pirivedot, joita minä en ole huomannut ja nykäisee tietysti joka viivan omaan hihaansa. Pian sisään perässä tulevat vuokraemäntä ja poliisi. No niin. Jatkohan on selvää, eli ihan sitä samaa vanhaa: Ei enää omaa kämppää, rahaa tai mitään muutakaan.

Lennän siis ulos asunnosta, joka vuokraemännän järkytykseksi ei enää lainkaan muistuta free lance -kirjailijan työhuonetta, vaan ennemminkin jonkinlaista itämaisen basaarin ja yleisen käymälän kaoottista välimuotoa.

Ja juuri sellaiseltahan näyttää myös nistin arki.

– Kiitokset Sininauhasäätiölle tuesta ja pitkästä pinnasta